Tässä hetkessä
21.49
Ajatukset ovat sekaisin, mutta silti koen suurta tarvetta päästä purkamaan kaiken tämän sekamelskan tekstin muotoon. Yritän siis tehdä sen - yhtä rehellisesti kuin ennenkin.
Te lukijat olette huomanneet varmasti blogipostausten vähenemisen kautta, että kuluneet kolme kuukautta mun elämästäni on olleet hyvin kiireistä ja rankkaa aikaa. Syksyn flunssaepidemiat tekivät opiskeluiden alkamisesta erittäin haastaavaa, ja tuo perheen sisäinen sairastelu on jatkunut jotakuinkin taukoamatta ihan tähän päivään asti. Näistä nyt olenkin niin paljon jo teille valitellut, että säästän toistamiselta tällä kertaa. Summa summarum, sairastelutilanne perheessämme on näköjään nyt pysyvä ja vakio.
Se mitä tulee meidän perheeseen ja läheisteni tuuriin on pakko sarkastisesti todeta, että tartuttamamme flunssa joka äityi mummin kohdalla keuhkokuumeeksi asti, oli suuri onni sekä siunaus. Saattanee kuulostaa hassulta, mutta tälle jengille täysi tosi.
Rakas mummi joutui viime viikolla sairaalahoitoon korkean kuumeen ja kylkikivun vuoksi, ja hyvin pian hän sai keuhkokuume-diagnoosin. Tiistai-iltana kun ajelin töistä kotiin, sain kuulla isältäni puhelimen kautta ne sanat, joita jokainen meistä perheenjäsenistä oli ehkä jollain tavalla osannut pelätä, mutta pahin pelko oli ehtinyt jo hyvien uutisten myötä väistyä taka-alalle:
"Äidin tilanteessa kyse olikin nyt vähän vakavammasta kuin mitä alunperin luultiin.."
"Syöpä?!"
"Jotain sinne suuntaan.."
Meinasin kolmen kilometrin matkalla ajaa kaksi kolaria.
Tuon kolmen kilometrin matkalla ehdin myös sysätä ajatuksissani kaiken sisältä kumpuavan vihan yhden jos toisenkin ihmisen niskaan - niin vihainen olin maailmalle. Että miksihän helvetissä meidän perheen pitää joutua kokemaan näin paljon kaikkea tätä?! Eikö tämä kaikki sairastelu ja koettelemus voisi kääntyä vihdoin jo noususuhdanteeseen? Tätä on kestänyt jo liian kauan.
Huoli äidin (ja myös isän) voinnista oli suuri ja ajoin suorinta tietä mummolaan lasten ja papan luokse. Siellä odottelimme tovin, että mummi ja siskoni saapuu paikalle selventämään tilannetta.
Kun halasin äitiä ja siskoa heidän saavuttua kotiin, ei sanoja juurikaan tarvittu. Kyyneleet vierivät jokaisen poskelle ja viesti oli selkeä.
"Rakastamme isosti ja selviämme tästäkin karikosta".
Oli aika kuulla tarkemmin, että mistä tässä kaikessa nyt on kyse. Perheemme arkeen astui mukaan nyt krooninen verisyöpä, joka parhaimmassa tapauksessa voi elää matkassa mukana kymmeniäkin vuosia. Vaikeusasteita on 3. Luuydinpunktion tulokset tavoittavat meidät ensi viikolla ja nyt ei auta kun vaan odottaa.
Kuluneiden päivien aikana olen miettinyt paljon elämää ja sitä, kuinka ikävöinkään lapsuuden huoletonta aikaa. Toisaalta samantien tuon diagnoosin kuultuani rupesin ihan eri tavalla arvostamaan tätä hetkeä. Eikö se juuri ole se kaikista paras tyyli elää elämää itsensä sekä läheistensä kanssa, olla kiitollinen tässä hetkessä?
Ja mikä onni että saimme kuulla tästä nyt, kun normaalisti tämä tauti voi edetä piilevänä vuosikaudet! Keuhkokuumeen ansiosta varjoainekuvaus paljasti tilanteen vahingossa. Hyvä siis, että tämä tapahtui tällä viikolla - tässä hetkessä. Tapahtunut se olisi kuitenkin jossain vaiheessa ja silloin tilanne olisi satavarmasti ollut huonompi.
Voin kertoa, että nyt löytyy taistelutahtoa ja rakkautta kumpaisellekin vanhemmalle. Viisinkertaisesti olemme mukana ihan joka hetki. Ei ole mitään tärkeämpää, kuin saada rakkaat mummi sekä pappa kuntoon. On tullut aika maksaa "potut pottuina", sillä tuo kaksikko on pitänyt 6 vuotta meidän perheen "täysipäisenä" tarjotessaan jokaviikkoista apuansa ja tukeansa ihan kaikessa. Aina olemme puhaltaneet yhteen hiileen ja sen tulemme tekemään nyt jos koska!
<3
En tänään oikein osaa kertoa nyt mitään muuta. Palailen kuitenkin pian, sillä mulla alkoi juuri kuukauden kestävä joululoma ja se saapui parhaimpaan mahdolliseen hetkeen..
4 kommenttia
Voi kamalaa.. Ihan valtavasti voimia sinne teille kaikille toivon! Välillä se iskee omaan tajuntaan lujaa, että me kaikki ollaan joskus poissa. <3 Silloin toivon, että olisi vaan saanut elää pitkän elämän, eikä lapset joutuisi jäämään ilman vanhempiaan jo lapsina, vaan vasta aikuisina. Itse en ollut niin onnekas, kun menetin isäni syöpään vasta 12 vuotiaana. Se jätti pysyvät jäljet, ja nyt toivon joka päivä, että saisin elää pidemmän elämän kuin isäni, jotta omat lapseni saisivat kasvaa vanhempiensa kanssa aikuisiksi. Elämä on julmaa välillä..
VastaaPoista❤❤❤❤
VastaaPoista❤
PoistaOlen pahoillani. Tiedän kokemuksesta kuinka sydäntäsärkevä uutinen tuo on.
VastaaPoistaOma, erittäin rakas isäni kuoli vähän reilu vuosi sitten krooniseen verisyöpään (KLL) sairastettuaan sitä ensin 13 vuotta. En tiedä onko teillä sama diagnoosi ja aina tautien eteneminen on kovin yksilöllistä, mutta ainakin meillä tuo sairaus oli hyvin "inhimillinen". Isä oli melkein koko sairautensa ajan suhteellisen hyväkuntoinen ja pirteä, välillä vaan sairaalassa sytojaksoilla (leukkareiden nousun takia. Työtkin hän lopetti vasta puolisen vuotta ennen kuolemaansa. Loppu tuli aika nopeasti sitten, mutta sekin oli niin hyvä, kun nyt kuolema vaan voi olla. Hän sai olla kotona loppuun asti, vaikka viimeisen vuoden aikana sairaalajaksoja paljon tulikin, kun kaikkia uusia hoitoja kokeiltiin.
Uusia hoitoja tuohon KLL:ään ainakin kehitetään jatkuvasti. ISänikin sairauden keston aikana markkinoille tuli useita lääkkeitä lisää, jotka pidensivät isän elinaikaa.
Kauhea ikävä on edelleen.
Voimia teidän perheellenne <3.