Meidän perheeseen tupsahti viime yönä yksi huolenaihe lisää, kun rakas läheinen joutui keuhkokuumeen vuoksi sairaalahoitoon. Olen ollut lasten kanssa kotona tänään ja saanut paljon koulutehtäviä valmiiksi. Puran selvästi murheeni nyt kaikenmaailman hommiin ja se ei välttämättä tässä härdellissä ole huono asia ollenkaan.

Tuleepahan tehtyä!

Ensi viikolla mulla alkaa tutkintoviikko ja yllätyksekseni olen tästä asiasta kovin innoissani! Vaikka tämä harjoittelu on ollut haastava kaikkine sairasteluineen ja huolenaiheineen, olen kovasti tykännyt lasten kanssa puuhastelusta ja yrittänyt haastaa itseäni kovasti - oppia taitavaksi juuri tässä työssä.

Tämä päiväkotiharjoittelu on saanut myös ahkerasti pohtimaan lasta ja lapsen maailmaa. 3-5 vuotiaiden ryhmässä työskennellessäni huomaan vertaavani muita lapsia jatkuvasti omiini. Tipahtavathan he mukavasti juuri tuohon samaan jengiin ikänsä puolesta. 

Olen kuluneen kuuden vuoden ajan ollut huolissani siitä, että omat lapseni ovat täällä kotona minun kanssani ollessaan jääneet paitsi " todellisesta leikkimisen riemusta" - opetellaanhan sitä päiväkodissa kuitenkin päivittäin. Siis leikkiä.

 Kyllähän me täällä kotona leikitään, mutta olen ajatellut ehkä toisten lasten kanssa leikkien olevan jotenkin erilaista ja opettavaisempaa? En osaa nyt oikein tuota ajatusta selittää mutta se nyt ei niin olennaista tässä postauksessa olekaan.

Ja siis tämä huolihan on ollut aivan turhaa. Se lienee tärkein pointti ylläolevassa.

Kuluneen vuoden aikana olemme H:n kanssa ilahtuneet suuresti siitä, että Piippis perheen erityislapsena on oppinut leikkimisen riemun. Ja miten tavallista tuo leikkiminen onkaan?! Ihanan tavallista! Joka päivä siskon kanssa leikitään Annaa ja Elsaa, kauppaleikkiä tai juostaan sisällä kilpaa. Näistä kahteen viimeisimpään osallistuu myös velipoika melkeinpä aina. Ja kyllä se Hämis välillä eksyy myös Arendelin hulinoihin, mutta ei ihan päivittäin kuitenkaan.

 

 

Uutena leikkinä mukaan on astunut super suloinen eskari-leikki, jossa Piippis esittää aina opettajaa (jolla yllättäen on sama nimi kuin neitokaisen omalla opella) ja pikkusisko on sitten aina se super innokas ja aktiivinen oppilas.  Piippis käy kaikki eskarin rutiinit läpi ja vetäisee jopa aamupiirin aivan saman kaavan mukaan, kuin mitä tekevät oikeasti eskarissa. 

"Humppaa pumppaa kuningasjumppaa, koivet kattoon, kaviot ristiin. Harja hattuun huiskeeseen, turnajaisten tuiskeeseen!"

Ja sitten lähdetään ulos. Piippis auttaa siskoansa pukemaan ja laittaa vetskarin kiinni mielikuvitushupparista. Ulkona leikitään kuulemma hippaa ja piilosta. 

Näitä leikkejä on niiin mahtava seurata sivusta ja päiväkotimaailmassa myös meininki on hyvin samankaltaista. Lapset ovat mahtavia! Lasten mielikuvitusmaailma saa hymyilemään päivittäin ja se auttaa jaksamaan tässä rankassa sekä pimeässä syksyssä. 

Jokaisessa lapsessa on jotain samaa toisen lapsen kanssa. Uteliaisuus, hymy, ilo, suru, pettymys. Melkeinpä jokainen lapsi ikävöi joskus äitiä tai isiä tai käy syömässä salaa karkkia kaapista (tai varastamassa ylimääräisen pastillin päiväkodin pastillirasiasta). Joskus juostaan aikuista karkuun tai mennään piiloon. Joskus kokeillaan rajojen joustavuutta ja testataan aikuista ihan todenteolla. 

Oli diagnoosi tai ei, lapsi on lapsi ja lapsella on lapsen jutut. 

Viime viikolla Piippis koetteli minua ensimmäisen kerran niin, että sydänalasta vihlaisi.

Sanon joka ilta omilleni, että "Äiti rakastaa sinua".

"Minä en jakatta tinua", vastasi Pirpana minulle ja katsoi hyvin veikeästi.
 

"No voi onpas harmi jos näin on", sanoin surullisena.

Tämän jälkeen Pirpanainen kaappasi minut lujaan rutistukseen ja sanoi kovaan ääneen

"JAKATTAN TINUA ÄITI!"

Hitsi vie, otti ja kokeili minua ryökäle!

Tällaisia ajatuksia tänään. Hetkellistä tajunnanvirtaa - vaan niin terapeuttista ja ihanaa! Kyllähän näitä asioita tulee pohdiskeltua paljonkin, mutta nykyään se on harvinaisempaa kun koko ajan on kiire. Sitten sitä vaan illalla kellahtaa unosille ja toivoo, ettei huominen aamu toisi mukanansa mitään odottamatonta ikävää. Tänään se toi, mutta taisimme selvitä säikähdyksellä.