Heti alkuunsa haluan pahoitella huonolaatuisia kuvia. Tämä pimeä vuodenaika haastaa bloggaajaa ihan tosissaan, enkä itse ainakaan näin arkisin ehdi juurikaan valon aikaan kuvailemaan. Kun lähden työharjoitteluun on pimeää ja kun tulen työharjoittelusta - on pimeää jälleen. Kameranikin lienee halvin mahdollinen, joten eipä siltä kummoisia voi odottaakaan näissä valaistuksissa. Vali vali. Näillä mennään nyt kuitenkin ainakin veronpalautuksiin asti. Heh.

No mutta seuraavaksi mennään meidän jengin muihin kuulumisiin. 

Yllätys yllätys, olemme sairastelleet kuluneen viikon! Uusin tulokas starttasi kuopuksesta ja eteni siitä tasaiseen tahtiinsa meihin muihin. Itse sairastelin toissapäivänä ja eilen kotosalla muiden nuhanenien kanssa. Ihan kummallinen tauti tämäkin. Oksettaa, kurkku tuntuu hiekkapaperilta ja pieni inhottava lämpöily vetäisee olotilan sangen fleguksi. En olisi ikuna voinut uskoa, miten rankka tästä ensimmäisestä syksystä eskarin ja kerhon startattua tuleekaan tämän sairastelun tiimoilta. Varoiteltiinhan siitä, mutta silti olen hämmästynyt.

Äsken huomasin kaiken muun hyvän lisäksi, että jätkänpätkällä on nielurisat kovin turvoksissa ja Piippiskin valuttaa suupielistään kuolaa pelottavan ahkerasti (normaalisti ei niin tee). Nyt peukut pystyyn, että pelkoni osoittautuu vääräksi ja streptokokki on pysytellyt kaukana ipanoiden kitusista. En millään jaksaisi toista antibioottirumbaa tähän syksyyn! Ja nyt kun meillä näitä flunssan oireita on muitakin, on hyvin paljon mahdollista että kyse onkin ihan normaalista kurkkukivusta. Siihen uskon ja luotan.

No mutta. Eilen halusin piristää pikkujengiä ja tuotatin mummin mukana piparitaikinaa sairastuvalle. Yhdessä illalla sitten vuoden toiset piparkakkuset paisteltiin ja koristeltiin. Piippis oli aivan veto pois ja jaksoi vain tuon ensimmäisen vartin keittiössä touhuta. Loppuajan käytti sitten sohvalla piirrettyjä tiiraillen ja keksiä mutustellen. Huvinsa kullakin.

2 muuta jaksoivat puolestaan pakertaa piparien parissa tuntitolkulla ja ensimmäistä kertaa tämä koristelu tuntui ipanoista super mielekkäältä. W voisi omien sanojensa mukaan "tehdä näitä jokapäivä!".

Sotku oli melkoinen, mutta ehdottomasti pienten ihmisten onnen arvoista. Ja tulipahan käytettyä kaikki viimevuotiset strösselit, jotka olisivat vuodenvaihteen jälkeen joutaneet jo roskiin vanhentuessaan. Illalla ennen nukkumaanmenoa piti vielä isille töihin soittaa ja kertoa, että keittiössä odottaa yllätys kun isi tulee töistä kotiin. 

Voi sitä kihertelyä ja jännitystä!

Onpahan mennyt vauhdilla nämä harjoitteluviikot. Enää 2 viikkoa ja sitten mulla alkaa kuukauden pituinen joululoma. On pakko myöntää, että odotan sitä kovasti. Koulu on vaatinut veronsa ja olenkin arki-iltaisin lähestulkoon aina sammahtanut kuopuksen viereen onnellisena siitä, että päivä on vihdoin pulkassa. Nukkunut parhaimmillaan kellon melkeinpä ympäri ja silti seuraavana iltana uinahtanut ajoissa jälleen. 

Tänään sain onneksi hyvän palautteen arvioivalta opettajalta työstämästäni näyttösuunnitelmasta ja se teki minut hyvin hyvin iloiseksi. Minähän osaan! Ja pystyn! Vaikka vähän väsyneenäkin.

 Työharjoittelusta vielä sen verran, että viihdyn kovasti päiväkotimaailmassa - tai ainakin tässä nykyisessä. Lapset ovat suloisia ja olen tosi kiitollinen mukavista työkavereista. Sellaiset kun ei tällä alalla aina liene itsestäänselvyys ;)  

Nyt lähdenkin tästä valmistelemaan omille pienille armahisilleni iltapalaa ja niinkuin kahtena edellisenäkin iltana, niin myös tänään aiomme uinahtaa kaikki neljä samaan sänkyyn. Tästä on tullut meidän oma hassu tapa aina silloin, kun isi tekee iltavuoroa töissä. On siihen kyllä syynsäkin. Piippiksellä on viime aikoina ollut vaikeuksia nukahtaa omaan sänkyynsä, mutta minun (meidän) viereen neitokainen nukahtaa vartissa. Näin siis pääsen vähän helpommalla nyt, kun energia ei riitä lastenhuoneen lattialla  tuntitolkulla istuskeluun. Joskus on oltava itselleen armollinen ja mentävä sieltä, mistä aita on matalin.

Parahinta alkavaa viikonloppua kaikille!