Meidän Piippiksellä on kaksi fysioterapeuttia. Kummatkin kovin tärkeitä, niinkun aikaisemmissa postauksissanikin on käynyt ilmi. Eilen jouduimme vapauttamaan toisen heistä äitiyslomalle, ja  tuo hetki oli haikeampi varmasti meille vanhemmille, sillä Piippis tuskin siinä tilanteessa vielä ymmärsi alkavan muutoksen.

Sain talletettua kameraani kuitenkin eilisestä jumppahetkestä tällaisen kauniin muiston, ja luvan kanssa julkaisen sen myös täällä blogissa. Kuva on paljonpuhuva. Olen sitä useasti kuluneen vuorokauden aikana katsellut, ja itkettänyt samalla vähän itseäni..

Näitä ammattitaitoisia ja ihania jumppareita me saammekin nöyrästi nyt kiittää siitä, että Piippiksestä on kehittynyt rohkea sekä ketterä liikkuja. Tyttö jaksaa yrittää, ja tuo yritys sitten lopulta aina palkitaan ikimuistoisena onnistumisen hetkenä. Tässä pieni esimerkki tältäpäivältä. Ensimmäinen "lentoonlähtö" trampoliinilla. Voi rakkaus häntä, sanon.

Vaikka neiti on itse sitä mieltä,että "En minä osaa!", me vanhemmat kyllä tottavie käännyttiin tuossa hetkessä katsomaan toisiamme hämmentyneinä , ja onnenkyynelkin siinä saattoi äidin poskelle vierähtää. Tämä on upea sekä tärkeä taito meidän neidille, koska kaksi muutakin sen jo hyvin osaavat. Siellä onkin tänään koko rahan edestä kolmistaan pompittu, kikateltu  ja välillä vähän itkeskeltykin. Ja sitten taas kikateltu hiukset pystyssä.

Fysioterapia meillä jatkuu siis syksyllä vielä muutaman tunnin verran, ja sitten jatkoa seuraa toimintaterapian muodossa. Jumpparit vaihtuvat, mutta onneksi tuo meidän neiti on hyvin helposti lämpenevää sorttia. Ongelmia tämän suhteen siis tuskin tulee. Ikävöinyt neiti tosin on jo tänään entistä. Tää on se kovin paikka allekirjoittaneelle.

n. 4 vuotta sitten kun ensimmäisen kerran fyssarille mentiin, oli lähtötilanne se, että neiti istua nökötti lattialla eikä edes muistaakseni kääntynyt itse selältä masulleen lattialla maatessaan. Oli sangen suloinen tapaus kyllä, mutta liikkujana hyvinkin passiivinen. Tuosta hetkestä eteenpäin kehitysvauhti kiihtyi hurjasti, ja vuoden päästä neiti jo kävelikin sitten.  Meidän tilanteessamme oli tärkeää, että tuo treenaaminen jatkui vielä kävelemään oppimisen jälkeenkin, jotta tytsyn askellus muuttui kapearaiteisemmaksi, ja sitäkautta liikkumisesta muutenkin tuli varmempaa.

Nyt kiipeillään, tanssitaan, pyöritään, pompitaan, hypitään sohvalta, juostaan (karkuun), kävellään rapukävelyä sekä kottikärrykävelyä jne. Nautitaan liikkumisesta täysin siemauksin, ja jokapäivä!

Tähän loppuun haluankin vielä kerran kiittää meidän ihanaa fysioterapeuttiamme kuluneista vuosista,  ja toivottaa oikein suloista sekä ikimuistoista äitiyslomaa koko perheelle! Toivottavasti tapaamme vielä sirkustemppujen merkeissä! :)