Viime päivien aikana moni on varmasti törmännyt netissä tarinaan äidistä, joka sai kahvilassa tuntemattomalta mieshenkilöltä kaunista palautetta tyttärestänsä. Liikutuin itsekin tuota artikkelia lukiessani, sillä tämän kyseisen vertaisäidin tuntemukset ovat myös mulle hyvinkin tuttuja.

Varsinkin iäkkäämmät ihmiset usein ihastelevat lapsia kaupassa, ja monelle äidille oman lapsen saama positiivinen huomio vaikkapa kassajonossa lienee tuttu juttu. Näin myös meille on. Piippiksen kohdalla tällaiset onnelliset kohtaamiset kuitenkin tuntuvat jossain vähän syvemmällä sydämen sopukoissa– ihan rehellisesti. Jokainen varmasti ymmärtää mitä tarkoitan.

Ikimuistoisimmat hetket ovat tapahtuneet niinkin arkisessa ympäristössä, kun lähiseudun Prisma-keskuksissa. Tuntemattomat ihmiset ovat hymyillen tulleet kertomaan meille kuinka omassa lähipiirissä on myös extrakromosomilla varustettu, tärkeä ihminen. Pirpana on muutaman kerran saanut niin kaunista palautetta meille entuudestaan tuntemattomilta ihmisiltä, että olemme kyyneleet silmäkulmassa pakanneet ostoksia autoon ja kurvanneet kotiin muistelemaan vielä pitkäksi aikaa. Mieleen on jäänyt myös eräs iäkäs naishenkilö joka tuli meille juttelemaan ja lapsillemme lepertelemään, mutta ei sanallakaan tarttunut downin syndrooma-teemaan suoraan. Hän nimesi Piippiksen "Auringoksi", ja jutusteli muuten siinä sitten meille niitänäitä.

Jokainen hymy tai vaikkapa hyväntuulinen katse jonka Pirpana saa, on meille vanhemmille kovin tärkeä ja merkityksellinen. Tunnen syvää kunnioitusta sellaista henkilöä kohtaan, joka osaa kohdata meidän neidin yhtä tasavertaisena kuin kaikki muutkin lapset ovat. Viiden vuoden aikana olemmekin onneksemme saaneet huomata, että sellaisia ihmisiä on hurjan paljon. Se antaa toivoa.

Toisen ihmisen suusta pulpahtavilta sammakoilta mekään emme ole välttyneet. Hyvin usein sellaiset tulee kuitenkin kuitattua tietämättömyyden piikkiin. Tästä ei ole kuin tovi, kun meille eräs entuudestaan tuntematon naishenkilö sanoi, että "Eikö se tunnu pahalta kun tietää, että joudutte hautaamaan oman lapsenne?". Tuo kyseinen kommentti kertoo myös siitä, miten eri tavalla me ihmiset asioihin suhtaudumme. Tuo kun ei ole koskaan ollut meille huolenaihe. Tänä päivänä eliniänodote myös ds-henkilöillä on korkeampi, kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Ja koskaan kun ei voi etukäteen tietää mitä elämä tuo, niin tuntuu aika hullulta edes miettiä noin pitkälle asioita. Me ei vaan osata ja hyvä kai se niin on. Me eletään tässä ja nyt. Rakastetaan isosti.

Artikkelissa äiti kertoo, että tuijottelu sillointällöin häiritsee häntä. Tunnistan tuon tunteen Piippiksen ensimmäisten elinvuosien ajalta, mutta enää en osaa ärsyyntyä juurikaan. Tietysti jos valmiiksi joku asia vaivaa mieltä, saattaa kanssashoppailijan totinen mulkoilu ketuttaa hetken aikaa vähän pidempään kuin normaalisti. Silloin mulkaisen takaisin. Harvoin, mutta joskus kuitenkin.

Annetaan me ihmiset ihastuksemme näkyä ja kuulua, tilanteessa kuin tilanteessa! Se on parasta laatuaan piristämään toisen ihmisen päivää!

:)