Voiko empatiaa opiskella?

3.01

Hoitoalan ammatti-ihmisiä on (valitettavasti) laidasta laitaan, ja se on asia, jonka myös meidän perhe on saanut jossain määrin tuntea nahoissaan kuluneen viiden vuoden aikana. Empatia on kyky, jota itse toivoisin himpunverran ihan jokaiselta hoitoalan ammattilaiselta löytyvän. Liika ei tässäkään tapauksessa ole hyvästä, mutta ainakin se ripaus olisi suotavaa. Kuulin muutama päivä taaksepäin, että eräs nuori vertaisäiti oli saanut täällä Etelä-Suomessa aikasta kurjaa  (näin kevyesti ilmaistuna) kohtelua 6 viikkoisen  vauvansa kanssa neuvolassa asioituaan. Lääkäriltä.


"Ei hän kemian Nobelia tule saamaan.."


"Ei häntä palauttaakaan voi.."


Ja sitä rataa.


Raudanluja ammattilainen ei toimi kiireen, tai edes väsymyksenkään keskellä näin. Ymmärän kyllä sen, että meillä jokaisella on paljon sellaisia asioita joihin on vaikea asennoitua syystä, että omakohtainen kokemus puuttuu. Ymmärrän myös hämmennyksen, sekä ennakkoluulot. Ehkä jopa sen empatiakyvyn puutteenkin. Toisaalta kuitenkin vaatisin kaikille hoitoalalle pyrkiville jonkinsortin psykologiset testit, jos itse saisin asiasta päättää. Käsittääkseni joka koulussa niitä ei tehdä? Korjatkaa jos olen väärässä.


Nyt ei kuitenkaan ole kyse mun ymmärryksestä. Nyt puhutaan tuoreista vanhemmista, jotka vielä opettelevat, sekä käyvät läpi hyvin isoja asioita elämässään.


Itse olen tavattoman kiitollinen Kätilöopiston henkilökunnalle siitä, että me emme koskaan saaneet käsiimme sitä ds-vauvan "vikalistaa", jonka moni muu vanhempi on heti vauvansa syntymän jälkeen saanut. Ja edelleen sitä jaellaan?! Samallatavallahan sitä voisi jokaisen vauvan äidille iskeä käteen tuon kilometrien pituisen listan siitä, mitä "voi tulla?". Etukäteen pelottelusta tuskin on mitään hyötyä siinä vaiheessa, kun uutukaiset vanhemmat läpikäyvät hyvin todennäköisesti jonkinsortin shokki-/toipumistilaa.


Me olemme joutuneet todella vähän kohtaamaan mitään yllämainitun kaltaisia tilanteita, ja olenkin hyvin kiitollinen siitä.


13307455_1032595366828554_573180634678004064_n


Muistelemme H:n kanssa usein lämmöllä esimerkiksi kättärin mahtavaa viiksekästä lastenlääkäriä, joka totesi meille lähtötarkastuksessa: "Te pärjäätte kyllä, olette oikein aikaansaavan oloisia vanhempia". Hän oli kyllä tavallaan ihan oikeassakin. Aikaansaavia? Siihen en kommentoi mitään, mutta noin muuten olen kyseisen lekurin kanssa samaa mieltä. Missään vaiheessa Piippiksen diagnoosi ei nimittäin ole ollut arkea kaikista eniten hankaloittava tekijä. Se on kulkenut tosi kivasti mukana kuluneet 5-vuotta. Se on iso osa meidän perhettä, ja olemme ylpeitä tuosta tytöstä – kromosomimäärästä huolimatta.


Muutama negatiivinen kokemus meilläkin on parin vuoden takaa, mutta niihin en nyt tässä sen kummemmin enää palaa, sillä niillä sanoilla ei ole enää merkitystä. Syy miksi aiheesta kirjoitan on se, että minua tosi kovasti harmittaa uusien vanhempien puolesta, jotka joutuvat moisia tilanteita kohtaamaan, ja mielensä niistä pahoittamaan.


Olen kovin usein surkutellut sitä, että omat kätilönopinnot jäivät kesken, sillä tunnen sisimmässäni, että lapsenpäästäjänä olisin varmasti ollut ihan kelpo. Valitettavasti joka tentissä 100 prosenttisesti läpi suoritettavat lääkelaskut tulivat mun, ja tämän unelman väliin kohtalokkaasti. Tein kaikkeni. Kävin preppauskursseja useammin kuin kerran, mutta liian usein mokasin tiputusnopeuksien laskemisessa, ja tenttejä kertyi lopulta liikaa rästiin. Tämä on asia, joka tulee varmasti harmittamaan kiikkustuolissakin, mutta eteenpäin on mentävä siitäkin huolimatta. Pirpanan syntymä on vahvistanut näitä tunteita entisestään, sillä sain itse 5-vuotta sitten synnärillä tukea aivan superihanalta kätilöltä, jolla oli oma extrakromosomimurunen kotona odottamassa.  Okei, tää nyt oli tällainen katkeransuloinen tilitys tähän väliin, mutta suotakoon se mulle tälläkertaa ;) Mun kohdallani tilanne meni näin, mutta onneksi saan nyt tämän blogin kautta avata vähän meidän perheen arkea, joka on kehitysvammasta huolimatta melko normaalia.


On hyvin vaikea kuvitella elämää ilman Piippistä ihan yhtälailla, kuin kahta muutakaan. Tuo ihanainen kolmikko on tehnyt meistä H:n kanssa sen, mitä tänäpäivänä olemme. Ja meidän on hyvä näin. Piippis saa sisaruksiltansa paljon, mutta antaa myös heille. Heidän yhteinen maailmansa on ainutlaatuinen. Piippis on silminnähden onnellinen lapsi, ja hän nauttii elämästänsä. Hänellä toki on omat vaikeutensa, mutta kenelläpä meillä ei olisi, kromosomeihin katsomatta. Meidän lapsistamme tuskin kukaan pokkaa kemian Nobelia, mutta ei heiltä sellaista odotetakaan. Tärkeintä on, että tuntevat vanhempiensa sekä läheistensä rakkauden, ja ovat elämässään onnellisia. Teen kaikkeni sen eteen, ja tällähetkellä olen äitinä hyvin onnellinen kun omiani katson.


Ja ettäkö tämän palauttaisin?


[embed]https://www.youtube.com/watch?v=5bJJBr65a34[/embed]

Näin hän tanssi pari päivää sitten mummin ja papan kanssa. Pieni tyttö, täynnä elämää.


Mahtavaa alkavaa viikkoa kaikille!


<3


You Might Also Like

8 kommenttia

  1. Oliko tämän postauksen lukeminen kohtalo vai ei, en sitä tiedä. Mutta itsehän olen tästä lähdössä kohti kätilön pääsykokeita! Postaus antoi aihetta pohtia toivottavasti tulevaa ammattia sekä mitä voisin vastata haastatteluissa, sikäli sinne asti pääsen. Olette aivan uskomattoman ihana perhe, Piippis on vienyt osan sydämestäni, vaikka olenkin vain lukija ja elämänne sivusta seuraaja ❤

    VastaaPoista
  2. Ihana kommentti! Hirmuisesti tsemppiä pääsykokeisiin! <3

    VastaaPoista
  3. Kyllä niin asiaa kirjoitit! Allekirjoitan täysin. Ja hupsista tuli myös uutta tietoa. Ei ole koskaan tullut puheeksi opiskelut tai työt. Taidetaan aina höpistä bloggaamisesta. Kannustan kyllä pitämään unelmista kiinni. Elämällä on ihana tapa yllättää. Ihanaa viikkoa koko perheelle!

    VastaaPoista
  4. Minäkin haaveilin kätilön ammatista..Mutta aivan kamalasti sanottu kommentti pienen lapsen vanhemmille!Minulle joku jos nykypäivänä nuin sanoisi tirvaisisin päin näköä,vaikka väkivaltaa vastustan😊

    VastaaPoista
  5. Heh, samoin sinne! <3

    VastaaPoista
  6. Kyllä. Liian moni äiti tai isä on kuullut tämäntapaisia letkautuksia :( Onneksi suurin osa lääkäreistä sekä hoitotyön ammattilaisista ovat oikein taitavia työssään ja osaavat kohdata ihmisen tilanteessa, kuin tilanteessa.

    VastaaPoista
  7. Harmi, että olette kohdanneet niitä ei-niin-empaattisia ihmisiä hoitoalalla. Mekin olemme, ja se on niin lapsille kuin vanhemmillekin tosi kurja juttu.

    VastaaPoista
  8. Totta puhut.. :/

    VastaaPoista

Suosituimmat

Facebook

Instagram