Iltapuurohetki on meidän perheessä tällähetkellä yhtä taaperoiden tahtojen taistoa. Nuo marakatit kun apinoivat tällähetkellä toisiltansa melkeinpä kaiken ja kun toinen alkaa parin lusikallisen jälkeen kapinoimaan puuron syöntiä vastaan, aloittaa toinen saman homman. Mutta.. onneksi, ONNEKSI on Mimi&Kuku! Pari päivää sitten löydettiin Prisman ale-laarista viidellä eurolla 10 jaksoa sisältävän DVD:n. Tipahtikohan se taivaasta vai mistä se tuli näin oikeaan hetkeen? Netissä nuo jaksot ovat vielä toistaiseksi nähtävillä, mutta poistuvat lokakuussa ja me jo etukäteen murehdittiin, että mitä sitten kun niitä ei enää ole?! No, nyt sekin ongelma on ratkottu.  

Ja ihan oikeesti, mikään ei korvaa Mimiä&Kukua. Valitettavasti. 

Seuraavaksi mä voisin vähän kirjoitella Dublinista. Ds-aiheen tiimoilta tehtiin monta todella positiivista ja rohkaisevaa havaintoa tuolla reissulla. Kaikkein suloisin näky joka sai todella liikuttumaan, oli äiti meidän hotellin viereisessä kauppakeskuksessa. Hän piti sylissään Pirpanan ikäistä ds-poikaa ja tuo äiti suukotteli omaa erityistään todella lämpimästi poskelle moneen otteeseen. Rakkaus, onni ja lämpö heijastui tuossa hetkessä erittäin voimakkaasti. Voitte vaan arvata, että siinävaiheessa ikävä puristi ja lujasti tämän mutsin rintakehää.  Siitä kuitenkin selvisin. 

Toinen upea seikka Irlannin-maalla oli se, että ds-henkilöitä näkyi työelämässä ihan jokapuolella ja ihan eritavalla kun täällä suomessa. Kauppakeskuksen asiakaspalvelun/infopisteen vakkariporukkaan kuului yksi ds-nainen, jonka H bongasi tiskin takaa. Hänen kuvansa oli myös seinällä muiden työntekijöiden joukossa. Tuo nainen oli hienossa uniformussa ja teki ahkerasti työtä siinä missä muutkin. Tuntui hiton hyvältä nähdä se. Samaisen kauppakeskuksen tavaratalossa, oli toinen ds-tyttö pakkaamassa asiakkaiden ostoksia muovikassiin kassalla. Ravintoloissakin nähtiin extrasöpöä palvelua moneen otteeseen. Todella mahtavaa! Oltiin ihan hirveeen onnellisia tästä. Tuli luottavainen olo tulevaisuuden suhteen; ihan varmasti Piippiskin tulee elämässä pärjäämään työasioiden saralla, vaikka suomessa ollaankin. Kyllähän meilläkin jutut täällä näiden asioiden tiimoilta on suht hyvällä mallilla. 

Muutenkin reissu oli tosi huippu. Ensimmäisenä yönä mä nukuin 14 h putkeen ja aamulla heräsin tosi levänneenä sekä onnellisena. Seuraavana päivänä sitten lähdettiinkin Guinnessin tehtaalle ja siis kyseessähän oli H:n pyhiinvaellusmatka elämän upeimman tumman herkun alkulähteille. Täytyy kyllä myöntää, että olihan se nyt hyvää vaikka aina oonkin vähän huono ollut juomaan olutta. Tehtaalta matka jatkui hevosvankkureilla kohti kaupunkia ja siellä me sitten keskityttiin lähinnä siihen kaikista olennaisimpaan eli ruokaan ja pubielämään. Pubit Irlannissa ovat luonteeltaan huomattavasti viihtyisämpiä kun esim täällä suomessa. Pistin merkille, että melkein jokainen asiakas tilasi oluen kylkiäiseksi myös syötävää ja ruoka oli tajuttoman hyvää. En oo ikuna syönyt yhtä hyvää club-sandwitchia kun jonka eräässä keskustan pubissa söin. Ihmiset eivät örisseet kaatokännissä(en nähnyt kertaakaan, missään) vaan ihan oikeasti tulivat nautiskelemaan tuopin tai pari hyvässä seurassa ja lapsia näkyi pubeissa myös. Asia ei mua häirinnyt ollenkaan vaan melkeinpä päinvastoin. Niinkun tosiaan mainitsin, ihmiset eivät olleet humalassa vaan kuuntelivat live-musiikkia ja nauttivat elämästä. Ja lapsetkin silminnähden viihtyivät.