Enpä olisi uskonut tämän päivän koittavan, mutta täällä sitä nyt kuitenkin ollaan pitkästä aikaa! Hei vaan kaikille vanhoille sekä mahdollisesti uusillekin lukijoille! Kiva kun olet täällä.

Voi sentään, mistähän kaiken aloittaisin?! Aloitetaan nyt sitten vaikkapa avaamalla hieman syitä tälle yllättävälle comebackille. 

Olen kaipaillut kirjoittamista aivan hirveän paljon! Puoli vuotta sitten perheemme koki menetyksen, josta selviytyminen tulee kestämään varmasti vielä vuosia. Jonkin sortin shokkitilassa olemme kaikki edelleen, mutta arkea on tarvottava eteenpäin surusta huolimatta, ja siitä lapset ovatkin urheasti suoriutuneet - vaikkakaan sellaista ei olla heiltä missään vaiheessa vaadittu. Toki huomaamme pienistä asioista, että suru on jatkuvasti läsnä ja on lohdullista huomata, että aika-ajoin tuo suru purkautuu kyyneleiden tai muuten vaan ikävöimisen kautta. 

Ovat luopuneet pienen ajan sisään niin paljosta, nuo pienet rakkaat! Se särkee meidän vanhempienkin sydämet.

Viime aikoina olen pohtinut keinoja sekä työkaluja omien tuntemusten sekä ajatusten purkamiselle. Enempää ei liene tarve selittää. Siinäpä se suurin syy, miksi täällä taas ollaan. 

Instagramin puolella minuun on myös otettu lukuisia kertoja yhteyttä ja kerrottu, kuinka 47 palasta on ollut suuri tuki ja turva erityiselämän alkutaipaleella. Haluan jatkaa vertaistuen jakamista, sillä se on kuluneen 12 vuoden ajan ollut meidän perheelle hyvin tärkeä tehtävä. 

Ehkä jopa haluan kannustaa tekemään rohkeitakin valintoja unelmiensa eteen! Me kun H:n kanssa tuoreina vanhempina Kätilöopistolla toukokuussa 2011 itse ajattelimme, että unelmoida ei enää kannata. Niin hurjalta kun se nyt kuulostaakin. 

Ja kuinka väärässä olimmekaan!

Viimeisimmästä postauksesta tämän blogin puolella on aikaa jo kaksi vuotta. Tunnen suurta onnea siitä, että istun nyt tässä Nuorgamin kodin alakerran sohvalla näppiksen edessä. Koirat kuorsaavat vieressäni ja kissa pesee itseänsä kiipeilypuussa. Kotona on seesteinen tunnelma ja kirjoittaminen sujuu vanhalla rutiinilla - asiaa sitten onkin poikkeuksellisesti enemmän kuin koskaan! 

Availen kuluneen kahden vuoden takaisia kuulumisia hyvin rauhakseltaan - aihe kerrallansa. 

Näin alkuun kuitenkin pieni tiivistelmä Nuorgamin elostamme:

Ensimmäinen vuosi täällä oli koko perheelle kuin suurta kaunista unta. Lapset rakastuivat pieneen kylään sekä sen yhteisölliseen tunnelmaan. Myös meihin aikuisiin teki suuren vaikutuksen se, kuinka saimme heti tukea kyläläisiltä ja vastaanotto oli hyvin hyvin lämmin. Luonto hullaannutti meidät kaikki ja rauha oli vahvasti osana arkeamme. Saimme juurikin sitä kaikkea, mitä täältä lähdimme hakemaan.

Pirpanan koulunkäynti lähti kivasti käyntiin ja alle kahdenkymmenen oppilaan koulussa erityisyys ei ollut missän kohtaan kummoisempi ihmetyksen aihe. Neiti oli heti yksi muiden joukossa ja usein edelleen tulee jopa olo, että Piippis on vähän sellainen koko koulun "maskotti". 

Ja sanon tuon kaikella rakkaudella sekä kiitollisuudella. Emme voisi onnellisempia olla tämänhetkisestä tilanteesta.

Hyvä ja turvallinen olotila näkyy myös neitokaisesta itsestään. On erittäin tyytyväisen sekä onnellisen oloinen 12-vuotias <3

Äiti nukkui pois Meilahden teho-osastolla kesäkuun 15. päivä. Lämmin kiitos teho-osaston työntekijöille siitä, että teitte viimeiseen asti kaikkenne äidin toipumisen eteen. Nyt oli vaan mummin aika lähteä papan luokse.

Parin viikon päästä jätimme lopulliset hyvästit. 

Elämä jatkuu. 

Iloksemme olemme saaneet tänne vieraaksi kuluneen puolentoista vuoden aikana ystävän jos toisenkin, ja yhdessä tehneet upeita muistoja. Suukkoja asianosaisille.