Olemme H:n kanssa ihmisinä hyvin herkkiä ja tunteellisia joten seuraava ei liene yllätys - myös jokainen kolmesta lapsestamme omaavat tuon herkkyyden hyvin vahvasti luonteenpiirteidensä kirjossa. Viime aikoina yksi kolmikosta on noussut meidän aikuisten keskusteluissa useasti esille myös suunnattoman voimakkaan empatiakykynsä vuoksi. Velipoika ottaa hyvin hellyyttävällä tavalla siskonsa (ja myös muut lähimmäisensä) huomioon melkeinpä kaikessa mitä tekee - jopa Piippiksen terapeutit ja esimerkiksi isovanhemmat ovat huomanneet tuon piirteen hänessä.

Jos pelaavat ja Piippis ei oikein pysy mukana tai pärjää, ryhtyy veikka häviämään tahallaan jottei sisko menetä kiinnostusta peliin tai pahoita mieltänsä. Anteeksipyytäminen ei ole pojalle vaikeaa ja kehottaa myös herkästi muita niin tekemään tarvittaessa (jos vaikkapa siskot keskenään kinastelevat). Kundi on myös lukuisia kertoja asettunut siskojensa puolelle tilanteissa, joissa kokee jonkun härnäävän tai kohtelevan heitä väärin.

Hämmennyin viikonloppuna PikkuW:n voimakasta reaktiota kun katsoimme yhdessä Putousta. Siinä esitettiin kohtaus, jossa sketsihahmo Ansa Kynttilä kertoi menneisyydestään ja siitä, kuinka oppilaat kiusasivat häntä koulussa. Kun tuo kohtaus oli ohi ja aikaa siitä oli kulunut n.5 minuuttia, katsoi poika minuun totisena ja sanoi 

"Äiti, mua vähän itkettää toi Ansa Kynttilä juttu"

Kysyin että mikä siinä kohtauksessa kaikista eniten jäi mietityttämään, niin poika ei osannut heti sitä suoraan kertoa. Yhdessä kun sitten asiasta juteltiin niin kävi ilmi, että juuri tuo kiusaaminen ja Ansa Kynttilän suru lopussa (kun tuli jätetyksi)  sai mielen matalaksi. Ja tosiaan, pojalla oli kyyneleet silmissä. Hänellä tuli ihan todellinen itku siinä tilanteessa ja yhtäkkiä hänellä olikin kaksi lempparia  - Tanhupallo sekä Ansa Kynttilä.

Kaappasin kundin kainaloon ja kerroin hänelle, kuinka upea tyyppi hän onkaan! Vaikka herkkyys on luonteenpiirteenä myös joskus kiusallinen, tekee se enimmäkseen elämästä kuitenkin tosi kauniin ja tunnerikkaan. Itse erityisen voimakkaasti tuntevana ja kokevana voin nyt aikuisena vain todeta, että herkkyyteni ansiosta tunnen olevani elossa. Tuskin olisi muuten tätä blogiakaan, jos ei löytyisi sitä herkkyyttä joka ajaa minut kirjoittamisen pariin.

Joskus mietimmekin H:n kanssa, että voiko siskon diagnoosi ja sen tiedostaminen tehdä näistä kahdesta muusta niin kovin tunteellisia ja huolehtivaisia? Heillä on aivan oma tyylinsä kohdella isosiskoa ja tietävät kyllä tasantarkkaan sen, että hän vaatii erityistä huolenpitoa. Onhan tietysti selvää, että ovat sen myös meiltä vanhemmilta jotain oppineet mutta oli niin tai näin, niin tuon kaiken näkeminen on tosi kaunista ja liikuttavaa. Joskus heikoimpina hetkinäni saatan yllättää itseni pohtimasta, että voiko tuollainen erityisen voimakas herkkyys satuttaa lasta tai tehdä elämästä "kovempaa", mutta sitten taas muistan että eihän se minullekaan niin tehnyt. Suht hyvinhän tässä on eteen päin pötkitty itkunpurskahduksista ja naurunpyrähdyksistä huolimatta. Mitä nyt aina silloin tällöin vähän paniikkia pukannut, heh. 

No mutta niin.. Olen siis kuluneen viikon aikana lohduttanut Pienen Merenneidon loppukohtauksesta lukuisia kertoja liikuttunutta Piippistä, Ansa Kynttilän kohtalosta kauhistunutta poikaa ja muuten vaan hyvin vahvasti tuntevaa kuopusta. Tervetuloa maailmaani pienet rakkaat ihmiset, ollaan yhdessä hyvä tiimi.

Tänään ollaan juhlistettu pienimuotoisesti Piippiksen nimpparia ja masut on jälleen kerran täynnänsä herkkuja! 

Aurinkoista viikkoa kaikille! Nautitaan lisääntyvästä valosta!