Henkilökohtaista

11.54

Moni mun blogini lukijoista varmaan muistaakin, että olen useasti todennut elämäni olevan varsinaista vuoristorataa siinä, mitä henkiseen hyvinvointiin tulee. Mietin tovin että lähdenkö edes kirjoittamaan tätä postausta, mutta jostainsyystä päätin sitten kuitenkin kerrankin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja toivon suuresti, että tämäkin teksti palvelee jotakuta positiivisessa mielessä.

Lasten kanssa omat voimavarat riittävät tällä hetkellä suht kivasti eli varsinaista fyysistä väsymystä ei niinkään ole juuri nyt havaittavissa (ainakaan mitään merkityksellistä sellaista), vaikka yöunet katkonaisia sekä lyhyitä ovatkin. Nyt kuitenkin se henkinen puoli meinaa taas junnata – ja tämähän siis tapahtuu noin 2-3 kk:n välein mun elämässäni eli mistään poikkeavasta tilasta ei nyt puhuta. Positiivista tässä on se, että olen oppinut hyväksymään tilanteen juuri tällaisenaan ja tiedän sen ahdistavan olotilan hiipuvan taasen ajan kanssa pikkuhiljaa unholaan. Kasvua on siis tapahtunut.

Avaan nyt tätä päivän teemaa kuitenkin vähän tarkemmin. Luvassa hyvin henkilökohtaista matskua, mutta jostain kumman syystä koen tämän tarpeelliseksi juurikin tässä hetkessä.

4-5 kertaa vuodessa kärsin mun mittapuullani aikasta voimakkaastakin itsetunnon sekä omanarvontunnon romahduksesta ja se heijastuu oikeastaan ihan jokaiseen elämänalueeseeni. Tähän varmasti vaikuttavat useat tekijät kuten esimerkiksi hormonit, mutta toki mun luonteenikin on erityisen altis moiselle kipuilulle – niin on aina ollut, vaikka varsinaista syytä sille ei koskaan ole annettukaan. Koulussa mua ei ole ikuna kukaan kiusannut ja aina mulla on ystäviä ollut. Onko tämä nyt sitten sitä paljon puhuttua erityisherkkyyttä? En osaa sanoa.



 Äitiys on vuosien varrella muuttanut näiden tuntemusten luonnetta hieman, sillä 5 vuoteen mulla ei onnekseni kertaakaan ole ollut sellaista oloa että en olisi kenellekään mitään. Tiedän, että maailmassa on ainakin 3 ihmistä joille satavarmasti olen. Paljon. Todennäköisesti jopa eniten maailmassa. Ajatus siitä ravisuttaa mun maailmaani vain sekä ainoastaan hyvässä.

Olen näissä itsetunnon pohjamudissa kokenut jos jonkinlaisia hämmentäviä sekä sangen ikäviäkin tilanteita esimerkiksi parisuhteen tiimoilta (lue; mustasukkaisuus) , mutta onneksi olen vuosien varrella oppinut käsittelemään näitä olotiloja ja hallitsen hetket jo oikein kiitettävästi. Suuri asia mulle itselleni on ollut se, että uskallan myöntää tämän kaiken julkisesti ja näinollen tunnen itseni taasen astetta verran vahvemmaksi. Kohta sitten taas tarvon elämääni eteenpäin jossain siellä "normaalin" itsetunnon rajamailla kenties? Niinhän se aina menee.

H on aina kohdellut mua hyvin ja kestänyt pahoinvointini mallikkaasti. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että saan jakaa kaiken hyvän (ja tämän huononkin) juuri tuon ihmisen kanssa. Nämä fiilikset eivät siis kumpua huonosta parisuhteesta tai huomion puutteesta. Ehkä jonakin päivänä opin tunnistamaan sen laukaisevan tekijän ja pääsen näistäkin turhauttavista tuntemuksista. Aika näyttää.. 

Ajattelen niin, että huono itsetunto on ihan ok ja vielä enemmän ok on myöntää se ääneen muille ihmisille. Mun ystävät satavarmasti tunnistavat nämä äsken kertomani piirteet minusta silloin, kun tilanne on hankalimmillaan. Onneksi saavat mun näkemään sekä tuntemaan itsestäni ne parhaat puolet ja hyväksyvät mut juuri tällaisena – siksi niin arvokkaita ovatkin. Sellaisista ihmisisistä tulee pitää kynsin sekä hampain kiinni. Moni ehkä tietääkin mitä tarkoitan.

Viimeviikojen aikana on paljon puhuttu näistä hyvinkin herkistä teemoista ja upotin nyt sitten itsekin oman lusikkani soppaan. Kiusaaminen, kuolema, yksinäisyys ja monet muut tabut.. Nyt annetaan paukkua!

Tähän loppuun on vielä pakko mainita, että tämä teksti on oikeasti kirjoitettu jo eilen. Tänään ollaankin jo aivan toisenlaisissa tunnelmissa ja fiilis on todella valoisa. Veronpalautukset, saapuva hemmotteluhetki ripsihuollon parissa sekä aurinkoinen sää lienee tehnyt tehtävänsä. Hyvä niin.

Aurinkoista päivää kaikille!


You Might Also Like

3 kommenttia

  1. Tekstistäsi ei käy ilmi oletko koskaan puinut tuntemuksiasi ns. ammattiauttajan luona. Suosittelen erittäin lämpimästi jos näin ei ole! Olen itse muutamassa eri elämänvaiheessa psykologin juttusilla käynyt ja aivan ihmeellisiä oivalluksia sieltä saanut (vaikka osin hyvin skeptisestikin suhtautunut koko touhuun). Osaava ammatti-ihminen pystyy avaamaan mielen solmuja taikurin tavoin. Ammatteja, joita kovasti arvostan. Mukavaa joulunalusaikaa sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä! Olen kyllä silloin tällöin mietiskellyt josko piipahtaisin ammattilaisen juttusilla–tuskinpa siitä haittaakaan olisi? Katsotaan.. Sinne myös parahinta joulunalusaikaa <3

      Poista
    2. Ei varmaankaan olisi haittaa! Itse ajattelen niin, että on turha kärsiä sellaisesta mihin voi saada avun. Mieheni on muuten varsinainen viilipytty, joka ei koskaan valita mistään. Hänkin kesti mieleni vaihtelut mukisematta, mutta kiitti kyllä myöhemmin ja oli iloinen että hain apua. Läheisimmälle raskasta vaikka ei sitä sanoisikaan.

      Poista

Suosituimmat

Facebook

Instagram