Mun sisujengi

14.50


Ihan näissä meidän arkisissa hulinoissa, esimerkiksi nyt vaikkapa iloisessa puistohetkessä, yllätän usein itseni murehtimasta näiden rakkaimmistakin rakkaimpien pikkuihmisten tulevaisuutta. Nuo tuntemukset kuuluvat vanhemmuuteen varmasti jokaisella äidillä sekä isällä. Isovanhemmilla myös. 


Lapset ovat huikeita. Lapsen ilo sekä innokkuus on niin mahdottoman tarttuvaa, ja siitä löytyy syy myös omaan jaksamiseeni. Ihan vaan arjessa, ja arkeen liittyvien murheidenkin keskellä.  He ovat tällähetkellä mun voimani (sekä tietysti välillä myös voimattomuuteni) lähde. Kaikessa suloisuudessaan. 



Eilen katsoin ensimmäistä kertaa Yle-areenasta Sisujengi-sarjaa, jossa tälläkertaa keskityttiin melojataituri Annaan. Voimaannuin Annan energiasta, hyväntuulisuudesta sekä upeasta elämänasenteesta. Anna elää todella hyvää elämää, juuri sellaista jota omillenikin toivon.


Myönnän epävarmuuteni sekä herkkyyteni erityislapsen äitinä. Edelleenkin, neljän vuoden taipaleen jälkeen, mut on helppo huolestuttaa esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla. Siksipä en niitä juuri luekkaan enää. Niillä palstoilla kirjoittelee liikaa asioista oikeasti tietämättömät ihmiset. Siellä huutelevat liian usein myös ne ihmiset, jotka haluavat vain loukata muita, omasta pahastaolostaan johtuen.






Kun katson näitä timanttisia tyyppejä, tunnen vahvaa luottoa tulevaan ja siihen, että jokaiselle heistä on annettu yhtä hyvät eväät elää elämäänsä onnellisesti, sekä täyspainoisesti. 




Ja ennenkaikkea, olen onnellinen siitä, että meidän perhe on saanut juuri nämä eväät jatkaa elämää yhdessä eteenpäin. 





Olen joskus sieltä keskustelupalstoilta lukenut myös itsestäni, että pönkitän omaa pahaa oloani kirjoittelemalla tällaisia "hehkutuksia" tänne. Moisesta palautteesta huolimatta sanon tämänkin postauksen loppuun, ihan käsi sydämellä, että olen saanut enemmän kuin mitä uskalsin ikuna toivoakkaan. 

Näille kaikkitietäville nettijulmureille siis vinkiksi, katsokaa sitä Sisujengiä nyt. On ehkä helpompi sitten ymmärtää, mitä tarkoitan näillä kirjoituksillani. Ja että tunnen ihan oikeasti näin.



Murehtimisen sijaan yritänkin nyt vain luottaa jatkossa pienten ihmisten hymyyn, ja muistaa olla kiitollinen jokaisesta hyvästä päivästä. Elämä kyllä kantaa meitä jokaista eteenpäin..


Tällaista tänään. Huomenna taas jotain muuta.

You Might Also Like

7 kommenttia

  1. Sinä voimaannutat minua erityislapsen äitinä näillä kirjoituksilla 💕. Ihana katras!

    VastaaPoista
  2. En kyllä ymmärrä ollenkaan miksi ihmeessä sun kirjoitukset olisi jotain pahan olon peittelyä tai kaunopuheisuutta. Ihanasti kirjoitat ja kyllä jokainen normaalilla järjenjuoksulla varustettu tajuaa, että teidän (kuten muidenkin) elämään mahtuu muunlaisiakin hetkiä kuin blogissa kuvattuja. Kateus, moni on varmasti teille kateellinen, kun on toimiva parisuhde ja ihana perhe ja kruununa vielä lähipiiri, joka tukee tiukoissa tilanteissa. Omista "kavereistakin" muutama jäänyt joukosta juurikin tämän kateuden takia pois, kun ihan kasvotusten saattoivat sanoa typeryyksiä...

    VastaaPoista
  3. Ihanat nuo kiharat tolla W:llä :D

    VastaaPoista
  4. Sun sisujengisi on ihan mahtava ja sinä oot just oikea ja ihana äiti jengillesi! En tiedä mitä tarkoitat 'nettijulmureilla' tai mitä he ovat sulle kirjoittaneet,mutta kannattaakin varmaan pysyä pois sellaisilta palstoilta joissa vaan kokee tulevansa loukatuksi. Toinen juttu on sitten sekin että jollakin down- lapsen vanhemmalla ne kokemukset vaan oikeesti voikin olla ihan toisenlaiset kuin sulla ja sekin on vaan hyväksyttävä.Me ollaan kaikki niin erilaisia,niin aikuiset,normilapset ja erityislapsetkin.Mun ystävällä on oikeesti haastava down- lapsi ja mun on vaan uskottava että niin on.Ja uskonkin kun olen nähnyt.Hän varmaan loukkaantuisi mulle jos näyttäisin hänelle sun blogisi ja miten onnellinen olet perheestäsi.( ei ole ainakaan koskaan sanonut että lukisi tätä blogia). Eli yritän vaan sanoa sulle,että älä sinäkään pahoita mieltäsi jos joku kokee ihan eri lailla.Se ei tietysti tarkoita sitä että kukaan saisi lytätä sun kokemuksia! Kaikki ei vaan oikeesti omalla kohdallaan voi/ osaa ainakaan tällä hetkellä kokea samaa onnea ja rakkauden tunnetta omasta lapsestaan eikä heille voi sanoa että koet väärin tai tunnet väärin. Jokaisen on vaan elettävä sitä omaa elämäänsä. Joku voi varmasti purkaa tosiaan sulle sitä pahaa oloansakin ja on siksi ilkeä kun ei kestä sitä että jollakin menee paremmin.Mutta sekin on vaan elämää.Ihmiset kokee niin erillään lailla asioita.Mun ystävä oli siitäkin katkera kun hänelle tarjottiin tukihenkilöä,äitiä jolla menee hyvin erityislapsensa kanssa.Hän jutteli tämän kanssa kerran ja koki oman tilanteensa entistä huonompana.Hänen olisi pitänyt saada tukihenkilö jolla on ollut vastaavia vaikeuksia ja on selvinnyt niistä.Se ois ollu oikeaa vertaistukea.Siis näin hän koki itse!

    VastaaPoista
  5. Pienet lapset, pienet huolet, isot lapset jne pitää paikkansa, joten iloitse ihanaisistasi nyt ja tietty aina. Mielestäni on hienoa kertoa onnen hetkistä ja myös epävarmuudesta tulevaisuuden suhteen. Erityislapsi muokkaa perheen elämää hyvässä ja välillä myös pahassa. Kaikki lapset tarvitsevat yksilöllistä huomiota. Ihanaa, että blogisi on olemassa, kiitos siitä. Leena 66 v, 5 lasta, joista yksi DS neito.

    VastaaPoista
  6. Moikka! Siis eiks kukaan kommentoi mitään vai etkö julkaise mitään kommentteja kun niitä ei näy ollenkaan mihinkään viime kirjoituksiin? Vai enkö vaan osaa etsiä niitä? Mutta siis yritän kommentoida itse sanomalla että upea sisujengisi sulla siellä.Pärjäävät varmaan elämässään ja sä oot niille ihan paras äippä.Kivaa kesää edelleen.

    VastaaPoista
  7. Kiitos armaat. Löysin tänään vasta nämä kommentit. Uusimmasta postauksesta selviää miksi. Ihan kamalaa, mutta onneksi löysin edes nyt!

    VastaaPoista

Suosituimmat

Facebook

Instagram