Tänään olen seurannut facebookin kautta innokkaana parin fb-toverin synnytyksen etenemistä ja osittain varmaan juuri siitä syystä palannut itsekkin muistoissani parin vuoden takaiseen. Nukutin Piippistä päiväunille ja tuijotin seinää, johon olen ripustanut kummankin lapsoseni ensimmäiset masun ulkopuoliset unikuvat sekä ultrakuvat ja huomasin muistelevani tuota hetkeä kun Pirpanasta juuri tuo kyseinen kuva räpsästiin. 

Muistan kuinka tuijotin tuota pientä tyttöä vähän ristiriitaisissa tunnelmissa. Miten noin kauniissa ja pienessä ihmisessä muka on nyt sitten jotain "vikaa"? Miksi mua ei itketä ja miksi mä olen näin onnellinen?  Tyttö oli ihan oikeasti persikan värisessä villanutussaan sekä pipossaan suloisin maanpäällinen olento, johon olen koskaan eläessäni törmännyt.  Mä tahdoin kokoajan suukotella ja silitellä häntä. Pitää vieressä yöt ja ottaa siipieni suojaan. Se tunne ei ole missään vaiheessa kadonnut tämän (melkein) kahden vuoden aikana

Tavallaan odotin kokoajan että ymmärrän asian vasta myöhemmin ja että sitten se itku sekä suru tulee. No, tulihan se muutaman tunnin ajaksi siinävaiheessa kun maito nousi mutta niin se tuli PikkuW:n syntymän jälkeen myös. Hormonit tekivät tepposet.

Niin rakas ihana nöpönenä Pirpanainen olen varma siitä, että sun paikkasi oli nimenomaan juuri meidän luona. Mä muistelen ihan oikeasti lämmöllä tuota aikaa Haikaranpesässä. Pienestä odottamattomasta lisämausteesta huolimatta meidän oli hyvä olla sinun kanssasi heti alkutapaamisesta asti. Tuo kuva pursuaa sellaista maagista kauneutta sekä salaperäisyyttä, että siinä on aivan mieletön voima. Mun oma voimakuvani. 

Ja sitten vielä tuo toinen rakkauspakkaus sinisessä villapipossaan siinä alapuolella.. Tunnelataus täydessä huipussaan. Tuossa hetkessä kun päiväunien aika koitti.

Tsemppiä tutuille sinne synnytys-saleihin! Upeat hetket edessä teillä onpi.