Eilen mä kävin oppimassa tukiviittomia ja täytyypä sanoa että tunti hurahti tälläkertaa ennätyksellisen nopeasti. En ole ikuna viihtynyt koulunpenkillä noin hyvin. Otin heti käyttöön Piippiksen (Ja PikkuW:n) kanssa muutaman uuden viittoman ja tänään tyttö matki hienosti perässä sanan "punainen". Niin ihanan vastaanottavainen on hän!!

Naistenpäivänä 2013 isi sai pitää sylissänsä maailman hurmaavinta pikkunaista. Ja minä oon saanut kaksi viimeisintä yötä nukkua oman kaunokaiseni vieressä, kun ollaan oltu mummolassa kyläilemässä. Miehet nukkuivat toisessa huoneessa, sillä isin yskä meinaa välillä vähän häiritä meitin menninkäisprinsessaa. 

Tekeekö kukaan bisnestä lastenruokien kotiinkuljetuksen muodossa? Me raahataan 2-3 kertaa viikossa tällainen satsi tavaraa kotiin kaupasta ja olispas ihanaa kun joku muu tekisi sen meidän puolesta joskus :D

Ja sitten taas vähän pohdiskelua. Tänään mietiskelin sitä, kuinka tämän toisen lapsen kanssa olen ihan selvästi stressannut enemmän tietyistä asioista ja näistä tärkeimpänä nyt mainittakoon juuri tuo lapsen kehittyminen. Pirpanan kanssa kun saatiin heti syntymän jälkeen "vapautus" neuvolan käyristä ja ehdittiin jo tottua siihen. On ollut ihanaa antaa lapselle valta kasvaa ja kehittyä aivan omaan tahtiinsa kun on tiedostanut jo etukäteen hänen erityisyytensä. Nyt kuitenkin yllätän liian usein itseni tutkimasta netissä lasten kehitykseen liittyviä artikkeleita sekä niitä kaikista pahimpia, keskustelufoorumeita. PikkuW on tähän mennessä kehittynyt ihan ikätasoisesti eikä meillä periaatteessa ole mitään syytä murehtia tämäntyyppisiä asioita hänen kohdallaan, mutta jostain syystä kuitenkin ollaan H:n kanssa aika säikkyjä.  Ja tullaan varmaan olemaan vielä pitkään. 

Pari päivää sitten kysyin äidiltäni että onko PikkuW:n jokeltelu ihan normaalia (?!) kun katseltiin Piippiksen vauvavideoita ja hän höpötteli pois tiehensä jo 7kk:n ikäisenä. Nyt ihan parin päivän sisään on veli alkanut pulisemaan oikein urakalla ja ottanut konsonantit mukaan höpinäänsä. Ihan kun olisi tiedostanut äidin huolen. 

Meinasin taas lapsäistä itseäni oman hölmöyteni vuoksi.  "Ota iisimmin Agu!"

Jokakerta kun mun pupuset istuu telkkarin ääressä ja tapittaa Fröbeleitä, tekee mieleni hymyillä sillä ovat ihan samankokoisia ja niin mahdottoman ihania. Ja jokakerta ymmärrän kuinka kiitollinen ja onnekas mä olen.