Eilen Pirpana pääsi äidin mukaan töihin ja olipas äidillä mukavaa kun oli oma assistentti auttamassa! Hyvin sujui laskutus vaikka vauva viihtyikin sylissä kokoajan. 

:)

Tänään me naiset ollaankin sitten vaan oltu ja löhöilty sohvalla. Isi päästettiin keikalle ( bändin nimeä en muista) siitä hyvästä kun äiti oli torstaina vähän kylillä. Pirpanakin osaa muuten nykyään istua niinkun isot tytöt ja siitä todiste tuossa:

Ehkä nyt on hyvää aikaa vastata tuohon kysymykseen joka mulle esitettiin pari päivää sitten. Muutaman kerran olenkin jo kirjoitellut tuntemuksistani ja ajatuksista Pirpanan syntymän jälkeen. Nyt kirjoitan vielä vähän tarkemmin. Kysymys siis kuului jokseenkin näin: Mitkä asiat minua huolestutti heti diagnoosin kuultuani ja mitkä asiat huolestuttaa nyt? 

Kun kätilö mainitsi heti muutaman minuutin kuluttua syntymästä erityispiirteistä, muistan ensimmäiseksi huolehtineeni H:n jaksamista ja vointia. Hyvin pian kuitenkin mentiin nukkumaan koko porukka (uupuneina kahden vrk:n pituisesta synnytyksestä)  ja sitten vasta seuraavana aamuna ymmärrettiin tilanne ihan oikeasti. Tietysti sinä aamuna mietittiin kumpikin H:n kanssa että miten asia ilmoitetaan sukulaisille, ystäville ja työkavereille. Päätettiin siinä että kaikista läheisimmille soitetaan heti ja muille ilmoitellaan sitten myöhemmin( ja niin teinkin kolmen viikon päästä. Jopa niinkin "älyttömällä" tavalla kuin että laitoin Facebookiin omannäköiseni ilmoituksen tilanteesta sekä muutaman tekstiviestin ystäville. Vastaanotto oli todella lämmin). Meillä kolmella oli asiat kuitenkin tosi hyvin. Imetyskin sujui (ei todellakaan itsestäänselvyys down-vauvojen kanssa). Olimme kaikki fyysisesti hyvässä kunnossa ja saatiin olla yhdessä kokoajan. Missään vaiheessa Pirpanaa ei viety lastenosastolle vaikkakin jossainvaiheessa meitä valmisteltiin siihen jo kyllä. Onneksi saatiin sokeriarvot kohoamaan sinnikkäällä syöttämisellä ja tyttö sai jäädä meidän luokse. Huoli pienestä oli siis myös kova. Saatiin nimittäin vasta parin päivän päästä syntymästä kuulla että onko vauvalla mahdollinen sydänvika tai muuta rakenteellista ongelmaa. Ei ollut ja siitä olimme ja olemme todella kiitollisia.  Siinä ne alkuvaiheen suurimmat huolenaiheet olivatkin. Hyvin pian ennakko-odotukset normaalikromosomiston omaavasta tyttövauvasta väistyivät taakse ja hyväksyimme tapahtuneen eli toisinsanoen rakastuimme tuohon ihanaan down-tyttäreemme tulisesti.

Nyt puolen vuoden yhteiselon jälkeen, on huojentavaa huomata miten huoletonta meidän elämä oikeastaan onkaan! Joskus iltaisin mietiskelen Pirpanan tulevaisuutta ja se saakin sillointällöin mielen ahdinkoon. Tytön kehityksestä mä en ole jaksanut ottaa paineita. Yritetään omalta osaltamme vanhempina tehdä kaikkemme että rakas tyttö saa parhaat mahdolliset valmiudet itsenäiseen tulevaisuuteen. Kouluun meno ja itsenäistyminen ovatkin ne suurimmat kysymysmerkit. Mihin kouluun? Kiusataanko siellä? Oppiiko lukemaan? Mihin muuttaa aikuisena ja niin edelleen.. Yritän silti olla miettimättä tulevaisuutta liikaa. Tiedän että Pirpanalla ei tule olemaan mitään hätää sillä hän elää elämäänsä tällähetkellä täydellisen rakastettuna ja suurten sydänten ympäröimänä. Tarkoitan tuolla lähinnä siis perhettä, sukulaisia, ystäviä ja kummeja..

Kiitos <3