Kuuden päivän työputki on tullut päätökseensä ja vappu hiipii pikkuhiljaa meidänkin kotiin. Kävin juuri pienimmän kanssa kaupassa ja kannoimme kotiin kaksi kassillista herkkuja parin seuraavan päivän ajaksi. Kyllä meidän nyt kelpaa!

Ennen heittäytymistä vapaapäiville ajattelin jakaa täällä blogin puolella nyt hieman kuluneen viikon tunnelmia, sillä olen ollut todella vahvasti joko fyysisesti tai sitten ihan vaan ajatuksissani (tai unissani) työharjoittelupaikalla. Silmäni ovat auenneet hyvin toisenlaiselle maailmalle. Tästä tulkoon siis oma pieni terapiasessioni.

Ihan alkuun haluan sanoa, että olen todella onnellinen valitsemastani tiestä. Pelkäsin tätä harjoittelua etukäteen kovasti, sillä tiesin että tulen hoitamaan useita päihteiden vuoksi ennenaikaisesti muistinsa menettäneitä ihmisiä. Mulla ei ollut kokemusta tältä puolelta ja jännitin eniten sitä, että miten asukkaat ottavat minut vastaan ja miten itse pärjään heidän kanssaan. Ennakkoajatuksistani huolimatta sain kuitenkin erittäin lämpimän vastaanoton sekä henkilökunnan että asukkaiden puolelta. Heti ensimmäisestä päivästä asti mun oli todella helppoa olla ja oppia. Lähestyä ihmistä ja tukea arjessa parhaani mukaan. Siitä iso kiitos mun huippuihanalle ohjaajalleni.

Paljon tuttuja tunteita on ryöpsähtänyt pintaan. Aikanaan pitkäaikaisvuodeosastolla työskennellessäni heräsin öisiin paniikkikohtauksiin. Sama ahdistus ihmisen vanhenemiseen liittyvistä sairauksista sekä ongelmista on jälleen läsnä. Avuttomuus, toisen armoille jääminen, kuolema. Ei kai näitä asioita koskaan kukaan opi hyväksymään, ja niinpä näiden asioiden sekä tuntemusten tahdittamana on vaan opittava tekemään tätä työtä.

 Yksi surullisimmista vuosien varrella tehdyistä havannoistani on ihmisen yksinäisyys muistisairauden kanssa eläessä. Mietin usein sitä, että kun itse vanhenen ja jos koen tuon paljon pelkäämäni kohtalon dementoituneena hoivakodissa, mitä minulle oikeasti tapahtuu? Vaeltelenko yksinäni kahden osaston väliä vai istunko huoneessani tyhjyyteen tuijottaen? Ymmärränkö tilanteeni?  Jos näin käy, toivon sydämestäni että saan yhtä hyvää hoitoa kun mitä nämä ihmiset nykyisessä työpaikassani saavat. On turvallinen ja onnellinen olo asukkaiden puolesta, sillä heillä on rutkasti lämminsydämisiä ja kaikinpuolin ihania hoitajia läsnä elämässänsä - yötä päivää. Talon seinien sisällä halaillaan ja hymyillään paljon ja asukkaille annetaan aikaa. Tärkeämpää asiaa ei oikeasti ole. Ihminen tarvitsee ihmistä - aina.

Kunnioitus asukkaita kohtaan on vahvasti olemassa. Jokainen ihminen on oma upea yksilönsä taustastaan tai menneisyydestään riippumatta. Jokaisessa ihmisessä piilee oma mielenkiintoinen persoonallisuutensa. Harvoin tarvitsee edes kauaa odottaa, että se nousee kuoren alta esiin. Suurin osa näistä asukkaista on jo mun sydämessäni tiukasti. Tiedän aiemmasta kokemuksesta, että siellä tulevat pysymäänkin vielä vuosikausien ajan. Nuo upeat tyypit ja heidän tarinansa. Kuvat huoneiden seinillä kertovat eletystä elämästä. Harrastuksista, matkoista, rakkaista ihmisistä ja saavutuksista. Ne kuvat koskettavat minuakin syvästi. 


Valtaosa asukkaista tapaa minut joka päivä ensimmäistä kertaa. Käymme läpi samat keskustelut joista annan esimerkkinä nyt vaikka seuraavan:

"Kukas se sinä olet?"
"Anna-Kaisa"
"Minun tyttäreni on Anna-Elina.."
"...Sofia", vastaan.
"Kyllä. Isoäitinsä mukaan nimensä saanut"

Ja sitten hän kutsuu minua loppupäivän Pirpanaksi tai Pimuksi.

"Sainpas sinut hymyilemään!"

Olemme toisillemme tuttuja, kunnes taas seuraavana päivänä hän tutustuu minuun uudestaan.

Päivittäisiä onnenhetkiä työpaikalla ovat mm. yllättävä halaus asukkaalta käytävällä. Rauhattoman ja melkeinpä puhumattoman ihmisen kanssa vietetty yhteinen valokuvienkatseluhetki, jonka ansiosta tuo asukas intoutuu jakamaan kanssani muutaman kunnon lauseen. Se hetki, kun saa lukea siskon kirjoittaman maailman liiiiikuttavimman postikortin vuodepotilaalle. Nähdä kun kolleega myös pyyhkii poskeltansa kyyneliä - et siis ole itse ainoa.

Tänään sain kuulla olevani "aivan ihana hoitaja". Olen "tyttö nukke" ja omaan "niin kauniit silmät". Mua ihan oikeasti hävettää. Että sitten oikein kehtasin pelätä näitä ihmisiä!

Kotiin saapuessani mua odottaa jokaisen työvuoron jälkeen kolme pientä ihmistä kädet ojossa.
Voihan elämä, sanon.