Kello on 6.56 aamulla ja olen juuri kömpinyt makuuhuoneestamme olohuoneen sohvalle viltin alle. En uskaltautunut vielä suihkuun etten herätä muita, joten päätin pitkästä-aikaa avata tietokoneen ja jakaa tänne aamuisia ajatuksiani. Ipanoista viimeinenkin hipsi viiden jälkeen viereemme ja hetken aikaa sängyssä asentoa etsiessäni totesin, että nukkuvat kaikki paremmin kun yksi antaa tilaa kahden hengen parisängyssä.

Uusi vuosi starttasi meillä jo tutuksi tulleissa merkeissä. Ennen aattoa W muuttui räkäiseksi ja nostatti parin päivän kuumeen. Tytöt seurasivat perässä ja eilen illalla nousi kuume heillekin. Reippaita sairastajia ovat joten eipä tätä nyt liiaksi kannata jäädä suremaan. Parempi että potevat nyt kun vaikkapa ensi viikolla - aloitanhan itse koulun maanantaina. Ainoa harmillinen seikka tässä nyt on se, että mummia emme pääse flunssaisena moikkaamaan hoitojen startattua. Ipanoilla on kovasti ikävä jo ja niin taitaa olla mummillakin heitä.

Muistatteko vuosi sitten tekemäni uudenvuodenlupauksen? Tuskin hirmuisen moni on ehtinyt pohdiskelemaan että miten tuosta haasteesta selviydyin, mutta ajattelin nyt kuitenkin sen tämän postauksen varsinaisen aiheen pohjustuksena teille kertoa. 

Kasvatin omaa hiusväriä 11 kk:n ajan kunnes annoin itselleni luvan retkahtaa - hiusväri vaihtui takaisin platinaksi n. 2 viikkoa sitten. Kesällä laitoin muutaman vaalean raidan (ja vähän läträsin suoravärilläkin) olemustani raikastamaan, mutta sen itselleni soin jo tätä lupausta laatiessani. Selviydyin siis paremmin kuin olisin ikuna uskonutkaan!  Ripsipidennykset ovat pysyneet poissa. Niitä en ole osannut oikein kaivatakaan kuluneen vuoden aikana. 

Sen verran mallikkaasti nyt kuitenkin suoriuduin tästä lupauksesta, että uskaltauduin alkaneellekin vuodelle jotain kehittelemään. Jotain himpun verran tärkeämpää ja olennaisempaa.

Juhlakauden herkuttelu ja nautiskelu kostautui vuoden viimeisinä päivinä ja herkästi ärtyvä suolistoni ryhtyi todenteolla osoittamaan mieltään. Olikin harvinaisen helppoa tehdä tämä uutukainen lupaus siitä, että nyt otan todella asiakseni helliä omaa vatsaani ja kroppaani muutenkin. Kuluneet kolme päivää olen opiskellut FODMAP-asioita ahkerammin kuin koskaan ja täyttänyt kaapin vatsaystävällisillä sapuskoilla. Aamut alkavat kaurapuurolla ja Varpulan tilan luomumansikoilla (nam!). Positiiviset vaikutukset ovat jo nyt todella selvästi havaittavissa - kivut ovat kadonneet, vatsassa kaikki hyvin ja mieli on sen myötä huomattavasti virkeämpi. Kahvia juon vain aamulla (ihan kokonaan en ole kyennyt stoppaamaan), mutta muutoin litkin kotosalla vihreää teetä. 

Koen tässä elämäntilanteessani nyt poikkeuksellisen tärkeäksi sen, että pidän omasta itsestäni erityisen hyvää huolta ja pyrin jatkossa löytämään negatiivisuuden sijasta kaikesta sen olennaisen eli positiivisen puolen. Vahingoittavan ja kurjan pyrin jättämään nyt menneisyyteen ja tämä pätee yhtälailla niin asioihin kuin vaikkapa ihmisiinkin. 

Vaikka tässä nyt sairastellaan vähän enemmän, niin sen mukaan nyt mennä porskutetaan ja yritetään muistaa ettei tämä tule ikuisesti kestämään! Toinen sopeutumisen paikka on tietysti mummin vuoden kestävä hoitojakso ja nyt on vaan pidettävä mielessä se, kuinka tärkeä vuosi tämä mummille (ja sitä myötä tietysti meille muillekin) on. Kyllä me kaikki tämä kevät varmasti jotenkin päin selvitään ja yhdessä keskitytään isovanhempien hyvään vointiin sekä taistossa tukemiseen. Kesällä saan onneksemme olla perheen kanssa kotona ja syksyllä W aloittaakin sitten jo eskarin. Sinne asti en oikein osaa asioita vielä miettiä - aika näyttää!

Vaikka Piippis joutuu olemaan pöpöjen vuoksi eskarista paljon pois, tulee hän jokatapauksessa tuplaamaan kuluneen vuoden ja siksi päätin nyt lopettaa murehtimisen tämänkin asian tiimoilta. Ja vaikka W joutui lopettamaan kerhon siitä syystä, että arkisin meistä kukaan ei pääse häntä sinne viemään tai sieltä pois hakemaan, niin hän ehtii kyllä varmasti ihan kyllästymiseen asti viettää aikaa kavereiden parissa eskarin startattua. Jätkä käyttäytyy aina hyvin luontevasti ja sosiaalisesti uusien tuttavuuksien seurassa, joten kotona vietetyt vuodet eivät selvästikään ole mitään negatiivista jälkeä häneen jättänyt - sitäkin kun joskus aikanaan niin kovasti pelkäsin.

Kello on nyt 7.48 ja ensimmäinen potilas hakeutui juuri äidin kainaloon. Ollaan hetki vielä tässä ja sitten ryhdytään puuron keittoon.

  Tähän loppuun haluankin vielä kertoa, että sain eilen uuden puhelimen ja sen myötä intagramin puolella onkin havaittavista aktivoitumista (mm.tarinoissa). Tänään odotan sitä, että pääsen testaamaan puhelimen kameraa päivänvalossa. Seuraavassa postauksessa varmasti siis jotain muutakin kun vaan näitä Pixabayn kuvia ;) Tähän aamuun eivät omat otokset ehtineet.

Sellaisia ajatuksia. Niinkuin harvoin muutenkaan, ei myöskään tänään ollut luvassa blogissa mitään valmiiksi suunniteltua ja harkittua. Tämä on asia, mikä ei tänäkään vuonna tule muuttumaan. Minä en sellaista vaan oikein osaa.

Ja se on ihan ok.