Viime viikko oli blogissa hiljainen, sillä omat ajatukseni olivat hyvin vahvasti Piippiksen mukana eskarissa, ja illat pyhitettiinkin sitten ihan vaan leppoisalle yhdessäololle. 

Neitokainen selviytyi ensimmäisestä viikostansa todella hienosti, ja myös minä handlasin homman suht kivasti. Niiskutellut olen paljon, mutta lähinnä onnesta sekä liikutuksesta. Tyttö on saanut suloista palautetta hoitajilta, ja aamuisin Piippis on urheasti jäänyt eskariin. Ruokakin on maistunut paremmin, kuin mitä etukäteen ajattelimme ja reippaasti on mimmi muutenkin osallistunut luokan touhuihin.

Vieraan lapsen itku sai tytsyn vähän hämilleen loppuviikosta, mutta uskon kyllä että näistäkin tilanteista tullaan selviytymään kunnialla, kunhan neiti tottuu oman luokkansa ääniin sekä uusiin luokkatovereihin.

 Ja niin.. vähän kai siellä luokassa on loppupäivästä äitiä ikävöity, mutta tunne lienee täysin luonnollinen - ja myös hyvin vahvasti molemminpuolinen.

Perjantai toi tullessaan pienen takapakin, kun isin viikon kestänyt flunssa jatkoi kiertoaan kuopuksessa. Lauantaina sairastui sitten keskimmäinen, ja tänään oli meidän eskarilaisen vuoro. Voi pärskettä, köhää ja niiskutusta! Koko muu perhe on nyt sairaana, mutta minä tässä vielä sinnikkäästi yritän pysytellä terveenä ja hoidella omiani. Saas nähdä, kuinka mulle käy!

"Sain" siis jo näinkin pian tutustua Wilman jänskään maailmaan ja näpytellä opelle viestin, ettei Piippis tule huomenna eskariin. Isillä tämä pöpö jatkui keuhkoputkentulehdukseen asti, ja nyt yritetäänkin vaan levätä, jotta nämä pienet pääsisivät helpommalla.  

Tarttuvaa sorttia tuntuu olevan tämä - ja pitkäkestoista valitettavasti myös. Sitten kun vielä osaisi arvioida sen, että koska näitä ipanoita uskaltaa taas viedä kerhoon sekä eskariin niin, etteivät muuta porukkaa tartuttaisi?! Isukilla kun nimittäin starttasi jo toinen nuhainen viikko. 

Tyypit saivat nyt tällaisen vähän pehmeämmän laskun uuteen arkeen, ja tärkeintä nyt onkin vain saada pikkuväki kuntoon. Olin kyllä henkisesti valmistautunut siihen, että tulemme sairastelemaan jatkossa enemmän mutta enpäs olisi arvannutkaan, että se sairastelu näin nopeasti starttaisi - ja että se ensimmäinen pöpö saadaan vieläpä isin työpaikalta kerhon tai eskarin sijaan. 

Näillä eväillä uuteen viikkoon. Aina ei suunnitelmat toteudu niinkuin alunperin on ajateltu, mutta eipä tuo nyt onneksi maailmanloppu ole. Toivottavasti pian tervehdymme ja pääsemme jatkamaan sekä opettelemaan uutta arkeamme. Olen luottavaisin mielin.