Kaikille epätoivoisille ja väsyneille

22.48


Syntyihän se vauva sieltä vihdoinkin, piiiiitkän odotuksen jälkeen. Sitä pientä nyyttiä jaksamme jälleen kerran tuijotella ja ihastella. Hän on kaunis ja ihmeellinen.. mutta.. miksi se kokoajan itkee? Pitääkö sitä jatkuvasti kantaa sylissä? Eikö se koskaan viihdy yksin? Yötäpäivää samaa kitinää? Joskus jopa saattaa kaduttaa, että tällainen nyt sitte tähän vielä tehtiin.

Niin. Nuo on nyt lähinnä mun omia ajatuksia tämän kolmannen syntymän jälkeen. Kahden ensimmäisen kuukauden ajan hoin mielessäni jokapäivä samaa mantraa: "Tämä oli iso virhe, mä en tule jaksamaan meidän arkea!"
Itkin paljon. Koin olevani universumin huonoin äiti. Kärsin järkyttävän huonosta omastatunnosta. "Eihän näin saa tuntea!" 

Kunnes.. vauva kasvoi ihan vähän. Kokoajan alkoi helpottaa ja viimeisen kuukauden aikana olen jo monesti iloinnut ääneen: "Hei sehän on jo ihan mielettömän ihana ja tyytyväinen vauva!" 

Iltaisin ei enää nukahdeta omaan itkuun, vaan nätisti pullolle tai omatoimisesti ilman pulloa. Öisin vielä heräillään, mutta tosi helppojakin öitä on jo joskus ;)

Itse osaa jo itseään viihdyttää ja leikkiä nätisti leluilla.
Ruoka maistuu ja vatsa toimii. Naureskelee sisarustensa hölmöilylle ja jokeltelee suloisesti.

Tää vauva on tällähetkellä varmaan maailman helpoin ja ihanin vauva!? 



Kukapa olisi uskonut.

Lohdutuksen sananen niille vanhemmille, jotka ehkä tunnistavat nyt itsensä noista kokemistani ylläolevista, negatiivisista tuntemuksista.

Eipä tänään muuta sitten. 

Olen jo peiton alla ja nyt nukahdan sen enempää ajattelematta huomista hammaslääkäriä. 

Käytiin tänään Piippiksen kanssa ratsastamassa. Huomenna blogissa siis heppajuttuja.


You Might Also Like

1 kommenttia

  1. Hieno kirjoitus, kuin omista ajatuksista 5 vuotta sitten! Kumpa joku olis silloin sanonut, että aika auttaa.. Nyt ihanan typyn kanssa enää haalea muisto vain!

    VastaaPoista

Suosituimmat

Facebook

Instagram