Haluaisitko sinä keharin naapuriisi asumaan?

0.10

Ja nyt tässä sitten pitäisi kirjoitella jotain järkevää vai? 

A2-ilta oli juurikin niin antoisa kun osasin odottaa. En muista, koska viimeksi olisin viettänyt tiistai-iltaa näin liikuttuneissa tunnelmissa kun tänään tein.

Itse illan varsinaisiin keskustelunaiheisiin en ota tässä päivityksessäni kantaa. Lienee päivänselvää mitä ajattelen kehitysvammaisiin ihmisiin liittyvistä asioista. Olen jo aikaisemmissa päivityksissäni tehnyt selväksi sen, mitä mieltä olen ds-vauvan abortoimisesta (syystä että on kehitysvammainen)tai siitä, miksi en hyväksy sitä että joku ihminen ei halua naapuriinsa perustettavan kehitysvammaisten asumispalveluyksikköä.

Hellurei?! Voiko parempaa naapuria toivoa?!

Jokainen ihminen tehkööt omat päätöksensä ja pitäkööt omat mielipiteensä. Olen silti valmis kutsumaan kahville kotiini jokaisen sellaisen "taviksen" , joka suhtautuu negatiivisesti kehitysvammaisiin, mutta haluaisi olla toista mieltä. Tai haluaisi oppia. Tänne vaan, tervetuloa! ;)

No mutta, palataan illan ohjelmaan näin äidin näkökulmasta. Päällimmäisenä itselleni tuosta A2-illasta jäi mieleen illan päähenkilöt eli nämä ihastuttavat kehitysvammaiset. Kuinka suurta rakkautta voi maa päällään kantaa? Tuomiset; Miten kadehdittavaa. Väkisinkin mielessä kävi ajatus, mitä sitten kun Piippis kasvaa  aikuiseksi naiseksi?! Toivon, että löytää samanlaisen onnen ja uskon kyllä vahvasti siihen , että löytääkin. Miksipä ei löytäisi koska löysinhän minäkin.

Ihan mahtavaa, että keharit otettiin mukaan tähän ohjelmaan näin näkyvästi ja rehellisesti. Keskustelun taso oli vilpittömämpää ja aidompaa kun aikoihin näissä samaisissa iltamissa on ollut. Ei väitelty, ei jahkailtu.  Puhuttiin asioista niiden oikeilla nimillä. Tuntui siltä, että jokainen paikalla ollut puhalsi samaan hiileen. Ilmapiiri oli iloinen.

Tuli parempi fiilis tulevasta. Kaikinpuolin.

Mieleen jäi myös tuo suloinen nainen(kera samaisen extrakromosomin kun meidänkin tytsyllä), joka kertoi omasta keskosuudestaan ja siitä, kuinka äiti ei halunnut pitää häntä. Vietti lapsuutensa lastenkodissa ja sai sieltä paljon kavereita. Toisessa puheenvuorossaan yritti saada selville, mitä se sellainen shokkivauva tarkoittaa ? Onneksi siihen kysymykseen joku viisas nainen (nimeä en nyt muista) osasi sitten hienosti vastata. Tätä ihastuttavan reipasta kysyjää oli selvästi jäänyt vaivaamaan tuo yksi asia: Miksi hänet oli hylätty? Miksi äiti ei halunnut häntä?

Todella liikuttavaa. 

Kaikki rakkauteni myös vanhemmille, joita illan ohjelmassa haastateltiin tai ihan vaan kuvattiin. Se onnellisuus, sekä ylpeys joka heijastui kasvoiltanne .. siihen on helppo samaistua. Tuli niin kiva olo.
Ja sitten vielä erityisesti haluan Pinjan isiä kompata:  Silittely ja rakkaus, sehän on parasta mitä ihminen voi ja saa kokea. Jokaisella on oikeus syntyä ja kokea se. Voiko asiaa paremmin ilmaista.

Rutistin lapsia hellästi, pussasin ja peittelin nukkumaan. 
Olen onnentyttö.

Toivottavasti mahdollisimman moni katsoi tuon ohjelman. Jos ei, niin suosittelen piipahdusta YLE Areenassa. Tosi vaikuttavaa. Hyvänmielenohjelma.

Tänään tuo meidän oma erityinen pääsi ratsastamaan pitkästäaikaa. Tässäpä muutama kuva.




Poni pussasi Piippistä niin, että tytön naama oli aivan mustana poninmönjästä. Tyttö oli tosi onnellinen. Kuva nähtävissä myöhemmin instagramissa nimimerkillä agu47.

Heitänpä haasteen. Muuttiko tämäniltainen ohjelma ennakkoluulojasi? Kommenttejanne odotellessa.. Toivoisin ihmisten heittävän rehellisiä mielipiteitä kehitysvammaisista ihmisistä sekä ennakkoluuloista heihin liittyen. Positiivisista sekä negatiivisista. Arvostan rehellisyyttäsi.





You Might Also Like

24 kommenttia

  1. Ei ohjelmasta tullut erilaista kuvaa. En sitä tosin kokonaan katsonut. Voin ottaa naapuriini koska vain hoitolaitoksen tai vaikka ihan tuohon seinän taakse asumaan kehitysvammaisen. Näen päivittäin kehitysvammaisia ja vieressäkin istuu useamman kerran viikossa työmatkani aikana kehitysvammaisia. En heidän diagnoosejaan tiedä, mutta he kyllä pitävät toisistaan huolta. He tietävät toistensa heikot kohdat ja jopa rauhottavat toisiaan matkan aikana.

    Itsestäni en kuitenkaan tiedä olisiko minusta sellaisen lapsen vanhemmaksi. Ennen olin varma että pitäisin lapsen tuli mitä tuli, mutta jos asiaa rehellisesti mietin en olekkaan enää yhtään varma.

    Uniheinä

    VastaaPoista
  2. Olen itse kolmen lapsen äiti. Yksi lapsistani on neurologisesti oirehtiva ja diagnooseja löytyy. Arki on rankkaa. Lapsiani toki rakastan ja etenkin tätä erilaista leijonanpentuani puolustan voimakkaalla leijonaemon raivolla.
    Mutta jos vielä tulen raskaaksi ja saisin tietää odottavani vammaista lasta... tuskin pystyisin vaan tekisin abortin. Voin olla sen vuoksi paha ihminen mutta niin se on. Toki jos lapseni vammautuu myöhemmin, synnyttyään terveenä.. jaksaisin kun olisi pakko. Raskauden alkuvaiheessa kuitenkin olisi valta valita. Sellainen päätös on ajatuksenakin raskas ja kukaan ei sitä heppoisin perustein tee.
    Kaikkea hyvää tyttärellesi elämän polulle. Suloinen lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rehellisestä vastauksesta ja oikein aurinkoista saapuvaa kevättä perheellesi <3

      Poista
  3. Sinun ja monen muun äidin blogin myötä olen oppinut huomaamaan, että vammainen lapsi ei tarkoita elämän olevan ohi, vaan juurikin päinvastoin. Katsoin A2-iltaa kymmenestä eteenpäin, enkä voinut olla ajattelematta, että myös kehitysvammoissa kulkee tietty raja- semmoinen, että mikä on vielä vammaisenkin kannalta hyvää elämää ja mikä ei. Ds on elämää ja näkökulmia rikastuttava asia, sen "kantajat" tietävät olevansa elossa ja osaavat nauttia arjen pienistä asioista. Mutta entä jos vamma on sellainen, ettei lapsi/ihminen itsekään tiedä elävänsä? Ei osaa arvostaa vanhempiaan, ei näytä millään tavalla nauttivansa mistään. Ei tavallaan "kykene olemaan" persoona. (Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan.) Näissä vammaistapauksissa minun mielestäni voi olla jopa armeliasta tehdä abortti, mutta toisaalta: milloin voi tietää, minkälaatuinen vamma todellisuudessa on? Jos ei olekaan vammaa? Jos onkin, mutta ei niin pahaa? Jos onkin pahempi, kuin on odotettavissa? Kukaan ei tiedä. Tämä puoltaa mielestäni sitä, että kaikkien täytyy antaa syntyä. Mutta kyllä minun on myönnettävä, että ymmärrän myös niitä, jotka keskeyttävät raskauden kuullessaan sikiön vammaisuudesta. Vanhempien täytyy punnita sitä, onko vammaisen, mahdollisesti kykenemättömän näyttämään tunteitaan lapsen vanhemmuus vaakakupissa painavampi kuin mahdollisuus elää ja olla "helposti" yhteiskunnassa terveiden lasten kanssa/ei lasten kanssa ollenkaan. Itsekkyyttä se on, mutta toisaalta.. kukin meistä on yksilö ja ansaitsee itselleen parhaan mahdollisen elämän. Ja itse siihen eniten vaikutetaan. Onneksi on äitejä, joille paras mahdollinen asia on olla erityislapsen äiti. Mutta on liikaa ihmisiä, joiden mielestä se on liian hankalaa. Minulle olisi kova paikka, jos saisin tietää odottavani esim. liikuntakyvytöntä lasta. Me vaellamme, retkeilemme luonnossa ja olemme muutenkin liikkuen menossa koko ajan jonnekin. Lapsen kyvyttömyys (ja varsinkin jos lapsi ei henkisesti olisi läsnä myöskään) olisi ehkä liian iso taakka, luonnon ja retkeilyelämäntavan jättäminen olisi ehkä liian kallis hinta maksaa. Varsinkin jos lapsi ei edes ikinä tulisi ymmärtämään sitä. Toivon, että ymmärrät mitä ajan takaa.
    Rakastan sitä asiaa, että nykyään Suomessa vammaisilla on mahdollisuus omaan elämään. He ovat hauskoja ihmisiä, aitoja, tietävät, mihin elämässä TODELLA täytyy keskittyä. Olennaiseen. Ei niin väliä töistä tai tietämyksestä tai rahasta.. vaan tärkeää on perhe, ihmiset, ilo, aurinko, hassut pikkuasiat. Haluaisin tuntea vammaisen, haluaisin pystyä olemaan kaveri. Ehkä vielä jonain päivänä. Mutta en tiedä, olisiko minusta äidiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kantasi ja kiitos että jaoit sen :) Tekisi mieli vastata tähänkin nyt hieman pidemmin, mutta aika ei meinaa riittää kun kolmen pienen kanssa täällä olen yksikseni. Vastailen vaikka vähän myöhemmin. Olen muutamasta asiasta erimieltä, mutta tätä halusinkin. Erilaisia näkemyksiä asioihin :)

      Poista
  4. Katsoin ohjelman. Aitoja rehellisiä ihmisiä - kaikki. Joka ainoa ihminen vammainen tai ei. Silmät kyynelissä heidän keskusteluaan seurasin. Parempia juontajia ei ohjelmaan olisi voitu valita. Tärkeästä aiheesta lämmin ja ajatuksia sekä tunteita herättävä ohjelma.

    VastaaPoista
  5. Noora: Voi, retkeilyä ei todellakaan tarvitse jättää. Nykypäivänä on niin paljon huippuunsa kehitettyjä apuvälineitä, että vaikka kalliokiipeily onnistuu erittäin helposti :) Nämä ovat varmasti niitä kysymyksiä, jotka tulee ensimmäisenä mieleen. Ja saa tullakin. Mielestäni jopa pitää tulla ja pitää asettaa tärkeät asiat "kriisiin", jotta niistä voi terveellä tavalla päästä yli. Vammaisen lapsen saannin sureminenkaan ei ole mielestäni väärin. Jokainen käy oman prosessin, eikä kukaan toinen voi tulla sanomaan "ei tässä mitään", "ei maailma tähän lopu" tms.. Toiset suree pidempään, toiset lyhyemmän ajan. Itse kolmen lapsen äitinä, joista yhdellä kehitysvamma sekä yhdellä muunlaisia erityistarpeita, surin etenkin tätä kehitysvammaista tapausta. Olin surullinen nimenomaan lapsen puolesta, huolestunut ja peloissaan. Kävin myös läpi kaikenlaiset itsesäälin tuntemukset, mutta olen todella iloinen, että kävin. Meillä on ollut hieno joukko tukevia ihmisiä, mutta sitten on ollut myös niitä, jotka eivät jaksaneet keslustella tai kuunnella aiheeseen liittyvää vaan yleensä kohauttivat ja sanoivat, että "onneksi ei pahemmin käynyt, eihän tuossa nyt mitään, eihän se edes näy päällepäin.."

    Tuli vähän pitkä. Mutta siis juuri mistään perhe ei jää paitsi. Me olemme paljon matkustelleet, vaeltaneet lapissa, käyneet jäämerellä sekä Norjan vuoristossa. Osa apuvälineillä, osa vain vähän verkkaisempaan tahtiin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä omien harrastusten "jättäminen" mullekkin tuli heti mieleen. Ei niin välttämättä tarvitse erityislapsen kanssa tehdä. Toki sitä itselläkin Pirpanan syntymän jälkeen tuli vastaavanlaisia ajatuksia päähän. Nopeasti vaan tajusin, että turhaan murehdin.


      Kiitoksia kirjoituksestasi <3

      Poista
  6. En muista olenko aiemmin kommentoinut vaikka vakilukija olen jo kauan ollut! Itse olen rakastanut kehitysvammaisia, erituisesti downeja, pienestä asti. Esitin jopa äidilleni toiveen että haluaisin down-siskon tai -veljen :) Nyt olen sitten saanut kummipojan, jolla on tämä ihana erityisyys. Innolla ja suurella mielenkiinnolla seuraan hänen kehitystään.
    Ohjelmaa en ehtinyt eilen katsoa, siispä odotan malttamattomana että pääsen töistä areenan ääreen :)
    Tyttäresi on todella suloinen, niin pussailtava kun vaan ihminen voi olla. ♡
    Kaikkea hyvää koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itku tirahti. Kiitos <3 Aikamoisen kultakimpaleen olet kummipojaksesi saanut!

      Poista
  7. Itselläni on kehitysvammainen pikkusisko, tosin ei enää pieni kun jo 20-vuotias :) <3 Menen ihan sanattomaksi kun tuollaisia asioita joudutaan edes pohtimaan (siis että ottaisinko naapurikseni ja niin edelleen, pitäisi olla päivänselväasia että tottakai!). Tämä blogi on ihanan valoisa :) Täällä yksi lukija vaikken yleensä kommentoikkaan :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoppa muuta! Se tosiaan vetää sanattomaksi :/ Parempaan suuntaan ollaan onneksi menossa!
      Niin ja kiitos <3

      Poista
  8. Heippa,

    täällä vakkarilukija ilmoittautuu, tosin hiljainen sellainen:P

    Opiskelen erityisopettajaksi ja se minua ihmetyttää, miten vähän meidän koulutuksessa puhutaan vammaisuudesta. Tai jos puhutaan, käsitellään aihetta aika rajallisesti, melkein tulee tunne, että vammaisuus on yhtä kuin downin syndroomaa. Kehitysvammoja on niin laaja kirjo ja ihan harmittaa, että koulutuksessamme aiheesta annetaan niin kapea kuva. Samankaltainen fiilis tuli vähän myös eilisestä ohjelmasta. Oli ihanaa katsoa, kun ohjelmassa esiintyi niin monia onnellisia ihmisiä ja elämäänsä tyytyväisiä. Ja siinä samalla tunsin itsekin onnellisuutta, kun huomasin, että ohjelmasta oikein huokui onnellisuus ja tyytyväisyys elämää kohtaan. Silti, vähän jäi kaihertamaan se kuva, jonka ohjelma antoi. Tuli semmoinen kuva, että kaikki vammaiset ihmiset ovat reippaita ja aktiivisia, sellaisia, jotka osaavat/pystyvät/haluavat vaikuttaa aktiivisesti omaan elämäänsä ja yhteiskunnallisiin asioihin. Onpas vaikea selittää, mutta summa summarum fiilikseksi jäi ehkä vähän kapea kuva kehitysvammaisuudesta.

    Kun havahduin opintojeni edetessä, että vammaisuus aiheena jää taka-alalle, päätin ottaa ohjat omiin käsiin: ilmoittauduin Best Buddies toimintaan ja pian sainkin kehitysvammaisen kaverin, jonka kanssa puuhailimme yhdessä ja kävimme myös yhteisissä ryhmätapaamisissa. Se opetti hurjasti ja antoi paljon. Opiskelukavereidemme kanssa olemme miettineet sitä, miten vammaisten ihmisten kanssa osaisi toimia omaan tavalliseen tapaansa ja sitä sain Bes Buddies -toiminnassa harjoitella. Ja toisaalta sen pohtiminen onkin ainakin omasta mielestä ihan ymmärrettävää, jos ei ole aikaisempia kokemuksia vammaisten ihmisten kanssa toimimisesta. Opin suhtautumaan ihmisiin enemmän yksilöinä, ihmisenä, eikä kenekään vammaisuudella ole niinkään merkitystä, se ei ole se ensimmäinen asia, minkä avulla toiseen ihmiseen lähtee tutustumaan, vaan vammaisuus on enemmänkin sen ihmisen yksi ominaisuus kuten vaikkapa se, että joku on ujo tai rohkea. Best Buddies -toiminnan aikana havahduin myös siihen asiaan, että kehitysvammaisilla on melko vähän mahdollisuuksia päästä oikeasti mukaaan tähän yhteiskuntaan ja nuorten tavalliseen arkeen. Esimerkiksi kahvilla käydessämme saimme aina paljon ihmetteleviä katseita ja ylipäätänsä keskustaan pääseminen oli vammaiselle kaverilleni niin harvinaista herkkua. Se harmittaa:/

    Tulipas juttua ja rehellisiäkin ajatuksia. Mutta jjep, oli ehkäpä paras A2-ilta kaikista niistä mitä niitä on nyt ollut. Herätti paljon keskustelua ja ajatuksia. Kunpa sitä katsoisi myös ne ihmiset, joiden suhtautuminen vammaisiin ihmisiin on negatiivista tai ennakkoluuloista.

    -Riia

    VastaaPoista
  9. Olen kasvanut ympärilläni erityisiä lapsia ja aikuisia, ja nykyisin työskentelen samanmoisten parissa <3 Sydämen asiani on aina ollut poistaa ihmisten ennakkoluuloja vammaisuutta kohtaan, sillä eihän kukaan voi itse valita, millaiseksi syntyy. Tuntuukin ihan pöyrityttävältä, että pitää edes kysyä, kuka haluaa vammaisen ihmisen naapuriinsa tai kenellä on oikeus syntyä. Tietysti kaikilla on oikeus syntyä!

    Ymmärrän, että vammaisuus pelottaa, jos siitä ei tiedä riittävästi, mutta mielestäni on otettava vastaan se, mitä annetaan. Elämä ei lopu vammaiseen lapseen, vaan siitä se vasta alkaa. Elämä on ehkä erilaista, jota odotettiin, mutta ei erilainen elämä ole huonompaa tai vähemmän arvokasta. Mikä lopulta sitten on normaalia elämää?

    Katsoin ohjelmaa itkien ja nauraen vuorotellen. Se olikin parasta, jota olen piiiitkään aikaan katsonut. Suosittelen kyllä ihan jokaiselle!

    -Elli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on kummallakin puolella ihan normi ihmeisiä. Hekin käyvät töissä minäkin käyn töissä. Työpaikallani on sijaisia eri ammattikunnista. Enkä niitä erottele. Eikä minustakaan huomaa että olisin jotenkin erillainen. Sehän vain tuo työpaikalle henkeä ja viihtyvyyttä.
      Tykkää tiskata astiota jutella vanhojen ihmisten kanssa. He taas tykkäävät minusta. Tykkään käydä töissä koska se avartaa kotioloja. Tulee lähdettyä ulos muulloinkin kuin hiihtämään.

      Poista
  10. Katsoin itsekin ohjelman kokonaan, vaikka nukkumaan olisi pitänyt käydä aikaisin, en vain malttanut jättää niin ihastuttavaa ohjelmaa kesken. :)
    Olen mieltänyt aina kehitysvammaiset ihan samanarvoisiksi terveiden kanssa ja pienenäkin otin vammaiset mukaan leikkiin, koska no hei, miksi ei? Minusta on ihanaa, että maailmaan mahtuu erilaisuutta. Ja erilaisuuden tuomitseminenhan kertoo vain ja ainoastaan tuomitsijan itsensä järkevyydestä, tai no lähinnä sen puutteesta.
    Opiskelen ensimmäistä vuotta sosionomiksi ja pääsin syksyllä kaveritoimintaan aivan ihanan nuoren kehitysvammaisen kanssa. Olen itsekin 20-vuotias, joten tultiin tosi hyvin juttuun, tiedettiin samat tv-ohjelmat, pelailtiin, naurettiin ja shoppailtiin, hyvä että muistin koko vammaa. Tunnen myös eri tasoilla vammaisia lapsia ja aikuisia ja jos ihan suoraan sanon, niin kyllä he ovat yleisesti avoimempia ja elämäniloisempia kuin terveet. Siksi minusta olisi kurjaa, jos näilläkään tyypeillä ei olisi ollut mahdollisuutta syntyä. Siksipä just oon sitä mieltä, että kaikilla on oikeus syntyä ja kaikilla on oikeus päättää omasta elämästään niin pitkälle kuin mahdollista. Vamma on vain yksi ominaisuus eikä sen pitäisi määrittää ketään ihmisenä!
    Pakko sanoa vielä, että tästä blogista välittyy aivan ihana ja tosi lempeä fiilis. Tänne on aina ihana tulla lukemaan näitä juttuja. Olet upea äiti ja sulla on upeat lapset! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!! Itsekkin taidat olla aikas hieno ihminen <3

      Poista
    2. Hei täällä juuri sellainen daami jolla on todettu kehitysvammaneuvolassa tuo diagnoosi.
      En tunne sitä niin jarruttavana asiana. Kun ei saanut ajaa autolla. Niinpä testasin mopolla ajamista. Ja sehän onnistui. Ihastuin sen saloihin. Vain siksi että vauhti kiinosti kun ei töihin jaksanut polkea. Työmatkat Jyväskylän alueella oli pitkiä. Asuin siellä syntymästäni asti 1969 vuoteen 2009. Nyttemmin olen pyrkimässä sinne takaisin. No mutta eipä siinä kaikki. 2002 innostuin hiihtämisestä. Kun annoin suksille sormen ne vei koko ihmisen. 2005 Lensin oikealla lentokoneella. Lentokoneella jota olin 4 vuotiaana pelännyt. 35 Vuotiaana oli aika kohdata tuo pelon aihe. Luutuani että pelkäsin lentokonetta oli turha luulo. Lentopelko on oikeasti vain turha luulo. Kammoksuin korkeaa paikkaa. Muuta sekään ei estänyt. 2005 Kiisin korkeuksiin. Tajusin silloin olleeni väärässä oman itseni suhteen. Lentoemännät olivat tosi kivoja. Kun näkivät ensikertalaisen lentävän lentokoneella. Sama asia se on kun kohtaa ensi kertaa neli vuotiaana hammaslääkärin. Mutta sepä lääkäri oli sympatiaa täynnä antoi äidin ottaa minut syliin ja tutki mun suuni. Meni muutama vuosi. Koulussa oli hammaslääkäriin meno ilman äitiä. Ope vei minut sinne. Toi takaisin luokkaan. Ei se miltään tuntunut. Kasvoin isoksi. Ikää oli vasta 30 vuotta puhkesi Laktoosi - Intorelanssi. Maitokin vaihtui HYLA - maitoon. Tätä alergiaa on niin terveissä kuin kehityvammaisissakin. En pelänyt piikkejä. Enkä pelkää piikkejä nytkään. Kun ei pelkää lentokonetta, Pendolinoja, eikä hammaslääkäreitä, TK - lääkäreitä. Niin tietää että lievästi vajaanakin olen vain ihminen toisten joukossa. Se Suomalainen kirjava sakki kaikkineen rikkauksineen erillaisuuksien kanssa on Suomi rikkautta täynnä. Eikä missään ole paikkaa missä ei mietä olisi. Monen kirjavijavineen persoonineen me kehityvammaiset vain täydennämme Suomen kansaa.

      Poista
    3. Hienoa! Kiitos mahtavasta kommentista! :)

      Poista
  11. eHei,
    Nyt piti itsekin kirjoitella, kun pitemmän aikaa olen blogiasi jo lueskellut. Olen itse erityisliikunnanohjaaja ja tällä hetkellä teen töitä uimaopettajana. Oli mahtava katsoa a2 ohjelmaa ja nähdä ne vilpittömät tunteet mitä kehitysvammaiset meillentelevision välityksellä tarjosivat. Samanlainen tilanne tuli eilen kun kyyneleet silmissä kuuntelin erään kehitysvammaisen uimakouluaiseni mummon kiitosta kuinka hänen lapsenlapsensa koulumenestys ja itsetunto on parantunut uimakoulun aikana. Myös tytön oma kommentti uimakoulun viimeisenä päivänä nosti palan kurkkuuni. Pukuhuoneisiin kävellessämme hän otti minua kädestä kiinni ja sanoi "Nuo muut tytöt tykkää minusta"
    Jatka mahtavaa kirjoittamistasi!

    -pilvi

    VastaaPoista

Suosituimmat

Facebook

Instagram