Hempukan syntymän jälkeen elin muutaman viikon täydellisen epäuskon alaisena enkä osannut nähdä oikein valonpilkahduksia tulevassa, vaikka tiesin kyllä niitä siellä olevan. Itkuinen vauva sekä huomionkipeät taaperot veivät vähäisetkin voimat rankan odotuksen sekä leikkauksen jälkimainingeissa. Näistä(kään) viikoista en olisi selvinnyt ilman perheeni kallisarvoista tukea. Kiitos äiti, isä, sisko, veli, ystävät ja H.

 Pikkuhiljaa masuvaivat helpottivat pienellä, ja voimat alkoivat palautua äidille myös. Lopullinen kirsikka kakun päällä oli muutto tänne uuteen kotiin. Aurinko syttyi mun taivaalleni jälleen.

Hempusta on kuoriutunut hymyileväinen sekä tyytyväinen tyttö eikä hän vaadi ihan jatkuvaa sylkyttelyäkään enää. Näinollen myös kaksi muuta saavat nauttia enemmän äidin kokonaisvaltaisemmasta huomiosta. 

Öitä kukutaan edelleen, mutta valvomiseen olen kai jo jollaintasolla turtunut, sillä en koe sitä niin suureksi ongelmaksi kun vaikkapa Pirpanan syntymän jälkeen tein. Fyysisiä vaivoja on tullut toki kaikenlaisia tähän arkeen mukaan ja näistä nyt mainittakoon päänsärky sekä jumissa olevat niskat. Myös näkö on viimeisen vuoden sisällä huonontunut ja ensiviikolla luvassa onkin äidin näöntarkastusta. Saadaan varmaan kahdet rillit tähän talouteen ;)

En siis rankkaa itseäni tosielämän supermamojen joukkoon (sinne en tosin ole yrittänytkään koskaan päästä) , mutta selviydyn kyllä jotenkin tästä hulina-arjesta. En tiedä selviytyisinkö ilman vanhempieni apua, en ainakaan näin mallikkaasti. Huomattavasti tuskaisempi olisin satavarmasti.

 Olen etuoikeutettu ja sen tiedän hyvin. Onneksi nuo pelastavat enkelit ovat lähellä ja rientävät apuun paniikin yllättäessä. Mahtavaa on kuitenkin myös se, että nuo pattitilanteet ovat nyt vähenemään päin ja vauva on rauhoittunut. Itsetunnolle on tehnyt hyvää nyt huomata, että minähän selviän tästä yksinkin! Toki aina, siis ihan aina on kivempaa kun on seuraa. Perheenjäsen tai ystävä.

Yksin kolmikon kanssa ollessani, yritän selviytyä vaan välttämättömistä kodin askareista. Ainakin yleensä. En siis vaadi itseltäni liikoja vaan hoidan kotihommat sitten kun H on paikanpäällä. Ruokaa laitan lapsille itse (jopa pienimmälle), sillä eineksiä ehtivät syödä ihan tarpeeksi varmasti sitten kun isommiksi kasvavat ;) tässä asiassa oon ollut nyt viimeaikoina aika jämpti. Muissa asioissa menenkin yleensä sitten sieltä missä aita on matalin..koska usein on vaan pakko.

Ulkoilukin usein jää siihen ajankohtaan kun H on tullut kotiin. 

Pirpana ja W viihtyvät kokoajan vaan paremmin kimpassa ja leikit ovatkin yhteiset. Se myös helpottaa mun arkipäiviäni. Vauvakin on nyt alkanut kaipaamaan sisarusten huomiota ja tekee kaikkensa jotta pääsisi taaperojuttuihin mukaan. Nyt joutuu kuitenkin vaan tyytymään ilakointiin koska motoriikka ei vielä salli kekkuloimista  :)

Eli, kyllä tässä selvitään jotenkin päin. Omaa aikaa otan sillointällöin, mutta kaikista parasta se on niin, että sen saa viettää tuon toisen puoliskon kanssa yhdessä. Lapsivapaana, yhteisenä aikana. Keikalla, syömässä, hotellissa tai ystävien kanssa. 

Nautin kyllä suuresti myös siitä, että saadaan olla täällä kotona kaikki yhdessä, sillä nyt on jo vähän aikaa jopa nauttia tuosta yhteisestä ajasta. Vauva on rauhallinen ja taaperoiden touhujen sivusta seuraaminenhan on viikonlopun parasta viihdettä. Paljon meillä nauretaan, vaikka joskus tietysti vähän itkeä tihrustetaankin. Kukin vuorollaan. 

Vuodet vierii joten tästä yritän nauttia. Vaikka hampaita yhteen purren!