Puolipilvistä
0.05
Uhmis on rantautunut nyt sitten meidänkin perheeseen. Viimeiset pari viikkoa Piippis on lataillut jotain ihan uutta angstia itseensä ja minä sitten tässä vieressä olen yrittänyt mietiskellä, että mistä oikein on kyse. Toki nyt on se tilanne, että tyttö tekee taas hampaita ja sekin häntä harmittaa, mutta kyllä tässä on nyt pakko olla kyse jostain muustakin. PikkuW:n kanssa taistelevat leluista ja muutenkin ottavat yhteen normaalia enemmän. Ruoka ei maistu. Ei huvita pusutella (ainaskaan ihan jatkuvasti). Mikään ei huvita. Kiukututtaa vaan niin maan penteleesti.
Ehdin jo vähän huolestuakkin, ennenkun lukasin Wikipediasta mitä se uhmaikä ihan oikeasti tarkoittaa. Tämähän on nyt just sitä.
Tavallaan niin ihanan tavallista, mutta kuitenkin hermoja raastavaa. Onnekseni kuitenkin olen huomannut että ei tää nyt ihan jatkuvaa ole. Se iskee ikäänkuin puuskina, mutta sitten kun iskee niin iskee lujasti.
PikkuW kiltti, älä sinä nyt vähään aikaan aloita tätä pliis.
Raivonpuuskista huolimatta tämä viikko on ollut tosi mahtava. Olen tietoisesti treffaillut ystäviä.. ja heidän pieniä vastasyntyneitään. Vauvakuume on onneksi pysytellyt turvallisen välimatkan päässä juurikin näiden uhmis-kohtausten ansiosta. Niin ihania ja rakkaita ovat, mutta kyllä se on nyt myönnettävä, että vahvimpiakin hermoja tässä tilanteessa koeteltaisiin.
Jos tämä tällaisena pysyy niin kestän kyllä. Jos pahenee ja jos tuo toinen aloittaa niin sitten en enää tiedä kestänkö :D
Meillä erityistilanne siinäkin mielessä, että Piippis-murunen ei pysty kertomaan meille samalla tavalla, mikä ketuttaa. Hän kyllä täysin ymmärtää kaiken mitä hälle puhutaan, mutta vaikka yrittää monesti kertoa jotain asiaa meille, ei valitettavasti läheskään aina ymmärretä mistä on kyse. Se tuntuu välillä meistä tosi pahaltakin.
Äiskällä kriisi.
Kaikki vinkit kultaakin kalliimpia..
13 kommenttia
Huih. pelon sekaisin tuntein täällä "odotellaan" uhmista. Tuo Pyry on jo nyt niin mahdottoman kärsimätön ja ite-tyyppiä että mitähän tulevaisuus tuo tullessaan! Tsemppiä kovasti!
VastaaPoistaEi ole vinkkejä lisättäväksi, ei siinä muuta voi kuin yrittää keskustella räyhän kanssa mitä olette tehneetkin ja tietty antaa räyhätä. Joskus kun jää aika epäselväksi räyhäämisen syy. Olen saanut vastaukseksi myös lauseen:"minua vaan huudattaa!". Mitä siinä nut sitten voi? ;) Aalloissa tulee nuo kiukkujaksot, voi olla vaikka viikon molemmilla ja sit hävitä taas ja ollaan yhtä hymyä. Täytyy vaan aina yrittää muistaa, että ihmisiä nää pienetkin on ja joskus vaan v*aa :D
VastaaPoistaValitettavasti vinkkejä ei pahemmin löydy, vaikka meillä ollaan "toisella kierroksella" (no joo, välillä tuntuu ettei tuo ekankaan uhma ole vielä loppunu, huoh - eskarilainen...). Meillä tuntuu siltä että A ei aina tiedä mitä haluaa, mutta tietää hyvinkin mitä EI halua. Välillä mikään ei kelpaa, mitään ei voi tehdä niinpäin kun sanotaan vaan aina just päinvastoin. Jos jotain kiellät, niin taatusti tehdään kaksin verroin ja vauhdilla. Huoh. Ja kun ei sanoja tule ja ei kaikkia viittomia osaa, niin voi vaan kuvitella sitä turhautumista. Meillä tuntuu pääasiallinen viittoma olevan "valmis", jolla A kertoo myös että jonkin asian pitää loppua tai ei halua jotain (puheterapeutin ohje oli alkukesästä, että A:lle pitäisi saada jokin keino kertoa ettei halua - loppukesästä tulikin ensin pään pyöritys, nyt se on muuttunut tuohon viittomaan)
VastaaPoistaToivottelen nyt vaan voimia ja pitkää pinnaa <3
Meidän "tavis" tyttönen aloitti ihan järkyn uhmailun 2-vuotiaana, ja vaikka osasi puhua jo silloin niin ei se kyllä auttanut näissä uhmakohtauksissa ollenkaan.. Ei ne varmaan pienet osaa sitä raivon iskiessä sanoa että mikä on ongelma, vaikka muuten osaisi puhua. Mukavaa siinä uhmavaiheessa on se, että yleensä on niitä välipäiviä jolloin kaikki menee ihanasti ja kerätään voimia taas seuraavien päivien raivoon :-) Eli pientä helpotusta vanhemmille onneks silloin tällöin tiedossa. Mutta eikös ne kaikki viisaat sano että uhmaikä kuuluu lapsen normaaliin kehitykseen eli kai siitä pitää sitten olla iloinen :-) Tsemppiä teille tähän vaiheeseen!!
VastaaPoistaEipä tuohon uhmaan ole keksitty mitään apukeinoa, mutta yksi hyvä keino on että menet toiseen huoneeseen tilanteen ollessa hankala, lasket kymmeneen ja sitten kun menet takaisin niin nappaat lapsen syleilyyn, se on mulla aikanaan auttanut aika usein :).
VastaaPoistaMutta tuohon teidän tilanteeseen suosittelen kyllä nyt tukiviittomien käyttöön ottoa (mikäli ette jo käytä), kelalta tai joltain muulta instanssilta jos vaan saatte maksarin, niin tulee ope kotiin opettamaan. Me saatiin keva-neuvolan suositukset tukiviittomien kotiopetukseen, vuoden verran ope kävi meillä, muistaakseni 36 tuntia kokonaisuudessaan. Kannattaa kokeilla, koska siitä on suuri apu koko perheelle, lapset yleensä oppii tuossa ikää aika nopeesti ja äiti ja iskäkin, kun opetus on intensiivistä kotiopetusta. Suosittelen! :)
Voimia teidän arkeen! <3
Ihanaa saada vertaistukea! Kiitos kaikille <3 ja vielä toinen <3
VastaaPoistaDown-lapsilla on aika usein "päättymätön uhma" kun se kerran on alkanut.Valitettavasti karua totta.Kyllä se kehuttu downien aurinkoisuuskin mukana kulkee,mutta valitettavasti iän mukana tuo uhma ja itsepäisyys kyllä lisääntyvät.Helposti myös turhautuvat ja suuttuvat.Johtuu paljolti juuri tuosta itseilmaisun puutteesta.Ja isompina ovat usein sen verran fiksuja että itse ymmärtävät oman erilaisuutensa ja sekin harmittaa ja kiukuttaa.Vaikeammin kehitysvammaiset pääsevät usein helpommalla kun eivät tätä tajua.
VastaaPoistaOlipas rohkaiseva viesti kerrassaan! :D rohkenen kuitenkin olla asiasta eri mieltä lauantaisen vertaistapaamisen, sekä siihen liittyvien keskustelujen perusteella. Eräskin äiti kertoi, että heidän 8-vuotias ds poika on ollut ehdottomasti koko lapsikatraan helpoin tapaus. Puolensa ja puolensa tietysti tässä pienessä extrassakin mutta silti toivoisin, että liiallinen yleistys jätettäisiin taka-alalle. Ja Pirpanan kohdalla ketutus johtui puhkeavista hampaista, sillä nyt on ollut taas oma itsensä. Eikös meillä kaikilla ole omat huonot päivämme ja se sallittakoon. Kirjoittelen aiheesta lisää illalla.
PoistaPäättymätön uhma! Höpönlöpön sanon minä! Eiköhän tässäkin kyse ole kuitenkin siitä, opetetaanko lapselle tunteenilmaisua ja rajoja. Olen törmännyt "normi aikuisiin", joilla on päättymätöntä uhmaa, kun kotona kukaan ei ole koskaan pitänyt rakastettuna ja sylissä ja kaikki tunteiden näyttäminen on ollut kiellettyä. Ei tämä mikään downeille tyypillinen piirre ole, josta ei voi kasvaa eroon. Terveisin pienen suloisen uhmakkaan aurinko-tytön äiti <3
PoistaDown-lapset ovat aurinkoisia ja itsepäisiä! Just joo, miten musta tuntuu, että tätä yleistystä saa kuulla varsinkin nk. "ammatti-ihmisiltä". Nimimerkillä entinen kehitysvammaisten ohjaaja nykyinen down-lapsen äiti. Eiköhän se olisi aina ja kaikissa tilanteissa hyvä nähdä jokainen ihminen ihan omana itsenään. Helposti tällaisista yleistyksistä myös tulee itseään toteuttavia ennustuksia. Eli lapsi alkaa käyttäytyä odotusten mukaisesti.
PoistaNo mun rakas downini on ainakin sekä aurinkoinen että itsepäinen! Nyt neljä-vuotiaana sama uhma jatkuu mikä joskus alkoi,en edes muista milloin.Päiväkodissa on välillä hyvinkin agressiivinen ja raju muita lapsia kohtaan.Avustaja on välillä helisemässä hänen kanssaan.Turhautuu kun ei saa itseään ymmärretyksi aina tukiviittomillakaan.Kaikki siirtymävaiheet on vaikeita.Nyt kun on vielä isompikokoinen ja voimakkaampi niin on hankalahoitoisempi.Turha näitä asioita on hyssytellä ja kaunistella.Rakas on lapsi,mutta rankkaa tämä on.Nyt kun ajattelen niin kyllä tuo ihan pikkulapsiaika oli helpointa aikaa.Kasvun myötä ero tavislapsiin vaan suurenee.Mutta näillä mennään.En väitä ettenkö joskus olisi katkera.
VastaaPoista4-vuotiaan lapsen kohdalla ei vielä kannata puhua "päättymättömästä uhmasta". Uhmaikä kun voi jatkua taviksillakin sinne asti. Päiväkodissa työskennellessäni näin paljon aggressiivisuutta ja raivonpuuskia ilman extrakromosomiakin. Katkeruus ei kannata sillä ei nämä meidän taniaiset toivottomia tapauksia ole yksikään. Minä ajattelen, että viisaita ja oppivaisia ovat. Oma kokemus sen mulle sanoo.
PoistaPäiväkodissa sekä kehitysvammaisten nuorten asuntolassa työskennelleenä sanoisin aiheeseen, että kasvatuksella voi kyllä vaikuttaa hyvin moneen asiaan. Temperamenttieroja on kaikilla ihmisillä, mutta ymmärretyksi tuleminen ja pettymysten sietokyky ovat muiden kanssa toimeentulon edellytykset. Uhmaikä ei ainakaan oman lapseni kohdalla näytä loppuvan 4-vuoden rajapyykkiin. ;) Olen saanut onnekseni lapsen, joka harjoittelee uhmallaan elämässä pärjäämisen taitoja ja toivottavasti oppii pitämään puolensa. Kyllä sillä uhmalla on tarkoituksensa ja hyvät puolensa.
VastaaPoistaPäiväkodin arki on monelle erityislapselle haastavaa juuri aikataulujen ja lukuisien siirtymätilanteiden takia. Eikä henkilökunta, vaikka kuinka pätevää olisikin, voi ikinä oppia tulkitsemaan lapsen viestejä samalla herkkyydellä kuin lapsen vanhemmat. Ehkä siksi se pikkulapsiaika tuntuu helpommalta, kuin aika jolloin opetellaan vieraamassa ympäristössä vieraampien ihmisten kanssa lukuisia uusia haastavia asioita.
T: päiväkodin täti