Kammot ja kriisit
21.19
Hallelujah! Olipahan taas homma saada tuo ensimmäinen enkeli nukahtamaan yöunillensa. Jottei kertakaikkiaan ihan tylsäksi kävisi tämä arki, on Pirpana kehitellyt nyt nukahtamisongelman itsellensä. Tai no kyse on siitä, että ei malta nukahtaa kun vahtaa kokoajan, että pysyyhän isi/äiti varmasti vieressä.
Tavallaan mä ymmärrän pientä hyvin. Olin aika pitkään itsekkin samanlainen lapsena. No mutta kuitenkin, on se kyllä ihan uskomaton tapaus tuo neitokainen ja tänään mulle tuli fiilis, että sillä on satavarmasti joku kuudes aisti olemassa. KOLME kertaa tyttö ihan selvästi jo nukkui ja kun lähdin hipsimään pois ( minä teen sen toooosi varovasti) ja satavarmasti väistin ne narisevat kohdat lattiasta, niin eikähän se jokakerta havahtunut hereille ja pomppannut pystyyn itkemään. No, kaadoin viikonloppuna juomatta jääneet punaviinin lirut lasin pohjalle ja menin vielä neljännen kerran tyypin viereen istumaan. 40 minuuttia istuin siinä rauhassa juuston palasta mutustelleen ja punaviiniä hörppien, jonka jälkeen uskalsin lähteä uuteen yritykseen.. ja vihdoin onnistuin hiipimään pois paikalta.
Voi murua
<3
Ja sitten tuo toinen ihanainen tuolla omassa sängyssään... aivan lämpöisenä ja pipuisena. Poika sai tänään rokotukset ja tälläkertaa nousikin sitten kuume päiväunien jälkeen niistä kammottavista piikeistä muistiaisiksi. Neuvolassa noin muuten kaikki oli mallillaan. "Pikku" W kasvaa edelleen yläkäyrillä ja paino tulee keskikäyrällä. "Pitkä ja hoikka poika" sanoi neuvolantäti. Piipuskainenkin mitattiin sekä punnittiin samalla ja huvittavaa oli huomata, että aivan samanpituisia ovat tyypit tällähetkellä. Mun kaksi pientä rusinaa.
Tässä vielä kuva pikku potilaasta. Päivällä ei huvittanut mikään leikki ja olohuoneen matolla oli paras paikka kölliä.
Ja niin, sitten se blogi-kriisi. Yritän kertoa lyhyesti, sillä tarkoitus ei nyt ole tehdä tästä sen suurempaa numeroa kuitenkaan. Olen viimeaikoina törmännyt useasti siihen ilmiöön, että kun juttelen kavereiden ja jopa ystävienkin kanssa, eivät he edes muista miten pitkä aika on siitä kun viimeksi ollaan juteltu/tavattu/kirjoiteltu ja ymmärrän sen täysin! Olenhan suht avoimesti kertonut tänne blogiin melkeinpä jokapäiväiset kuulumiset viimeaikoina. Olen myös saanut tosi paljon suullista palautetta ihan "oikeassa elämässä" itselleni täysin tuntemattomilta lukijoilta ja se on hämmentänyt mua. Mm. baarissa on muutaman kerran joku tullut kehumaan blogiani. Se totta hitossa tuntuu todella kivaltakin, mutta samalla mun silmäni on auennut sille tosiasialle, että mun elämä on IHAN OIKEASTI tällähetkellä aika avointa ja tavallaan se on alkanut mua välillä vähän karmaisemaankin.
Ja sitten, jokaisen elämässä on niitä ihmisiä, joille ei haluaisi paljastaa itsestään yhtään mitään, mutta joilla on sama oikeus käydä lukemassa julkisia blogeja kun muillakin. Tämä on varmaan se isoin ongelma.
Olen tullut siihen tulokseen, että ilman kuvia mun blogini ei täytä alkuperäistä tarkoitusta ollenkaan. Kuvia pitää olla.
Jos pistän blogini salaiseksi, ei aiheesta kiinnostuneet googlettajat löydä perille.
Niin ihania viestejä olen saanut uusilta äideiltä tämän kahden vuoden aikana, että blogin poistaminen kokonaan ei myöskään tunnu kivalta vaihtoehdolta.
Ja sitäpaitsi, mä olen itse ihan koukussa mun blogiin. Tämä on ollut yksi parhaimmista selviytymiskeinoistani viimeisten vuosien aikana
Tässäpä nämä mietteet pähkinänkuoressa.
Nyt Breakfast at Tiffany's kotiäidin yksinäiseen iltaan, ja sitten nukkumaan :)
7 kommenttia
Heippa ! Laitoinkin sulle Facebookin kautta postia tossa taannoin ja kerroin pitäväni kovasti sun blogistasi. Mä en oo sun blogin lisäksi seurannut kun mun siskon blogia ja hän myös usein pohtii samankaltaisia asioita omaa blogiaan ajatellen. Alkuun laitteli kovasti kuvia lapsistaan, mutta nyt on alkanut niitä vähentämään reilusti ja ottaa enemmänkin kuvia niin ettei lasten kasvot näkyisi kun hänkin kovasti pelkää kuvien väärinkäyttöä yms. Tosi kurjia tollaset fiilikset teille kun kummankin teidän blogit on kirjoitettu suurella rakkaudella, tunteita peittelemättä ja vähättelemättä. On surullista miten tälläiset asiat kääntyy päälaelleen ja menettää merkityksensä kun blogin pitäjä joutuu kaikenlaista nielemään. Juurikin kun vielä sanoit, että blogin pitäminen on ollut sulle selvitymiskeino. Ymmärrän, että ihmiset ovat erimieltä asioista ja sana on vapaa, mutta tuntuu ihnottavalta ajatella että ihmiset tietentahtoen haluaisivat vaan pahottaa toisen mielen kommentoimalla jotain ikävää. Mä annan usein palautetta, mutta vaan sitä hyvää. Negatiiviset asiat pitäis osata jättää omaan arvoonsa. Toivon kaikkea hyvää sulle ja koko teidän perheellenne<3
VastaaPoista-Pia-
Voi Pikku W ja rokotuksen tuoma pipi :( Näyttää niin kovasti tutulta tuo matolla lepuuttaminen. Toivottavasti on oli hänellä jo helpottanut!
VastaaPoistaJa tosiaan, on varmaan vaikea paikka miettiä mitä blogin kanssa teet. Ihana tätä on käydä lukemassa, mutta on erittäin ymmärrettävää, jos päädyt salasanalliseen blogiin tai jopa lopettamaan. Tsemppiä pohdintaan!
Blogisi on aivan ihana. Todella ikävää, että joudut miettimään tämmöisiä asioita. Osa ihmisistä on inhottavia ja netissä nimettömänä ilkeyksien lateleminen tuntemattomalle ihmiselle on törkeää. On myös kammottava ajatus, että joku voisi väärinkäyttää kuvia. Täytyy vain miettiä, että heillä itsellään on joku pahasti vinksallaan.
VastaaPoistaOlen seurannut blogiasi jo pitkään aika ajoin. Kerrassaan olet avannut silmiäni ja blogisi on aito, lämmin ja kirjoitat hienosti. Toivottavasti jatkat tavalla tai toisella. Kiitos.
Mäkin oon ajatellut näitä blogiasioita alkaessani kirjoittaa meidän perhe-elämästä kuvien kera. Oonkin linjannut aika tarkasti tietynlaiset asiat pois blogista, kuten tarkka asuinpaikka, koko nimet, liian henkilökohtaisilta tuntuvat ajatukset ja asiat, joita en yksinkertaisesti halua yhdessä myöhemmin poikien kanssa lukea, kun tulen blogin heille näyttämään. Lapset kun helposti kääntävät juttuja itseään vastaan ja uskon, ettei kukaan äiti ihan suoraan sano omalle jälkikasvulleen, että olipas sun kanssa rankkaa, kun olit pieni tms. Tiedostan kirjoittaessa aina, että kirjoittamani asiat voivat näkeä kaikki, mutta samalla tiedostan myös vertaistuen merkityksen, joten esimerkiksi toisen poikani koliikista olen halunnut kirjoittaa pitäen sävyn kuitenkin positiivisena. Ettei lapsi itse kuvittelisi, että hän oli myöhemmin jotenkin "hankala vauva" tai jotain. Nämä on tosi monimutkaisia asioita, paljon joutuu pähkäilemään! Mutta uskon, että maailma muuttuu ja siinä vaiheessa, kun meidän lapset menee kouluun, voi hyvinkin olla ihan tavallista, että lapset selailevatkin valokuva-albumeiden sijaan blogeja omista lapsuuksistaan, mistä sitä tietää. ;)
VastaaPoistaSun blogikirjoitukset päättyvät aina jotenkin kauniisti niistä korostuu äidinrakkaus. Mieti rauhassa, millaista linjaa haluat teksteissäsi jatkaa, mutta uskon että jokaiselle tätä lukevalle jää päällimmäisenä mieleen kuinka ylpeä olet lapsistasi. Ja kuinka ihanaa positiivista sanomaa blogisi levittää myös Downin syndroomaan liittyen.
Tämä blogi oli mun pelastusrengas kesäkuussa ja edelleen kahlailen vanhojakin kirjoituksia kun oma lapsi kasvaa, etsin mitä olet minkäkin ikäisenä Pirpanasta kirjoitellut. Älä ainakaan kokonaan lopeta <3 Katja
VastaaPoistaMietin, että onkohan blogspotissa mahdollista määritellä osa teksteistä kaikille avoimiksi ja osa salasanan taakse luettaviksi? Näin googlaajat löytäisivät blogisi ja kaikki satunnaislukijat pääsisivät seuraamaan teidän elämää juuri sinun valitsemallasi tavalla, kun taas osan mietteistä voisi laittaa salasanan taakse tutuille lukijoille tms.
VastaaPoistaHeippa! Harvoin kommentoin blogeihin juurikaan, mutta nyt todella haluan sanoa sinulle että blogisi on ollut minulle todella rohkaiseva, ja haluaisin kiittää sinua siitä. Odotamme mieheni kanssa ensimmäistä lastamme, ja vajaa kaksi kuukautta sitten saimme kuulla että vauvallamme on downin syndrooma. Aihe oli molemmille meille tuolloin tuntematon, mutta elämäntarinat kuten omasi ovat rohkaisseet meitä ja tuoneet suurta iloa ja toivoa tulevaisuuden odotuksesta. On ollut mieletöntä huomata miten paljon lapsesi tuovat sinulle iloa, ja mitä kaikkea elämästä olet saanut oppia tyttäresi kautta. Niitä tärkeimpiä asioita. Kiitos avoimuudestasi, ja vaikka emme tunnekaan henkilökohtaisesti, olen itse sitä mieltä että blogien kautta elämän jakaminen sen suruineen ja iloineen, on kaunista ja juuri sitä mitä ihmisten pitäisi tehdä enemmänkin, jakaa omastaan jotta toiset voivat rohkaistua siinä sivussa. :) Oma blogimme löytyy täältä: theharadalife.com, mikäli haluat joskus lukea. Tulen varmasti jakamaan asioita odotuksesta ja downin syndrooman kanssa elämään oppimisesta, kunhan sinne asti pääsemme.
VastaaPoistaKaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! :)