Erityislapsiperhe-elo

Varjoista aurinkoon

19.46

 Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu, että tähdet taivaalla ovat vinksahtaneet täysin väärään asentoon ja elämässä tapahtuu hilppasen verran liikaa ei-toivottuja asioita? Meillä on nyt ollut vähän sellaista meininkiä ilmoilla. Kerroinkin edellisessä postauksessani, että olemme syksystä asti sairastelleet tosi paljon ja olen joutunut olemaan aivan liian paljon pois töistä - oikeastaan pois ihan kaikesta kodin ulkopuolisesta elämästä. 

Sairastelusuma eskaloitui tänään tiistai-aamuna, kun jouduimme hälyyttämään ensihoitajat kotiimme. Yksi meistä viidestä pomppasi ilmeisesti liian pikaisesti 39 asteen kuumeessa sairaspedistä vessaan, kun silmissä sumeni ja lopputulemana hän löysi itsensä makaamasta saunan lattialta päätä kivistäen. Olin itse juuri tullut suihkusta ja tein aamiaista keittiössä, kunnes kuulin kamalan rysäyksen! Huolestuin kun huutoni ei saanut vastakaikua ja tilanteen kauheus valkenikin minulle hyvin pian saunalle sännätessäni.

Onni onnettomuudessa, että selvisimme lievällä aivotärskyllä ja mojovalla pääkuhmulla tapahtuneesta. Asianosainen sai oikeat dropit ja toivottavasti tauti nyt lähtee pikkuhiljaa talttumaan isukiltakin. Tilanne oli tosi jännittävä lapsille, mutta hyvä muistutus myös siitä, että sairaana tulee levätä ja kuunnella kroppaa tarkasti. Keskimmäisellä ipanalla on samanlaista taipumusta (melko lievässäkin kuumeessa päässä alkaa pyörimään) ja yleensä hän voikin todella pahoin sairastellessaan. Itse olen välttynyt huimauksilta, mutta esimerkiksi oma äitini oli todella herkkä pyörtyilemään. 

(Tapahtuman jälkeen juteltiin paljon ja syötiin lettuja. Pian ikävät tuntemukset hälvenivät.)

Olen melko harvakseltaan yleensä itse kipeä, mutta kulunut puolivuotinen on tehnyt poikkeuksen tässä asiassa. Tuntuu kurjalta, kun poissaoloja töistä on kertynyt normaalia enemmän sekä oman, että lasten kipuilun vuoksi. Yllättävää kuitenkin, että parisen viikkoa sitten sairastettuani kolmannen koronan, tarttui se tällä kertaa ainoastaan Piippikseen. Neito-parka joutui sitten vielä Mykoplasman hyökkäyksen kohteeksi heti perään, ja keuhkokuumeenkin kirsikkana kakun päälle pukkasi! Tulipahan tutuksi Uuden lastensairaalan päivystyskin, sekä sen henkilökunta - oli oikein hyvä kokemus meille kaikille. Jos niin nyt voi sanoa, kun keuhkotaudista puhutaan.

No mutta, tässäkään kohtaa en halua liikaa antaa sijaa negatiivisille tuntemuksille ja haluan ehdottomasti uskoa, että tästä on suunta vain ja ainoastaan kohti valoisampaa arkea. Kevät tulee ja auringonvalo lisääntyy, kyllä tämä ihan varmasti vielä iloksi muuttuu! 

Muistan kun kaksi vuotta sitten tuijottelin pohjoisen kodin vintillä ikkunasta lähikoivussa saalis suussaan istuvaa Helmipöllöä ja ajattelin, miten onnellinen ihminen voikaan olla! Että voin tällaistakin kauneutta sivusta seurata?! Näin jälkeenpäin olen pohtinut, että valmisteliko tuo hämmentävän upea pesintätapahtuma minua tulevaan kevääseen? Oman äidin - parhaan ystäväni kuolemaan. 

Valtaisa onnellisuusryöppy ennen kaikista isointa surua? 

Vanhempieni menetys on ollut elämäni vastoinkäymisistä suurin ja edelleen tuntuu, että työstän vieläkin selviytymistä ja uuden elämän opettelemista - ilman oman isän sekä äidin tukea ja turvaa. 

Toisaalta, kun on elämässään saanut kokea pääsääntöisesti ihan järjettömän paljon onnellisia, ihmeellisiä ja hyviä asioita, on ehkä himpun verran helpompi antaa tilaa tällaiselle hieman harmaammallekin ajanjaksolle. Olen lapsuudesta asti saanut elää rakastavassa ja lämpöisessä ympäristössä, joten omillensakin on helppo tarjota sitä samaa nyt sekä tulevassa. 

Kiitokset kajahtaa äidille ja isälle tähtösiin! Ikävä on.

Mutt niin, elämän on nyt jatkuttava ja harmaa saapi toistaiseksi jo väistyä! Tästä syystä olen päättänyt ottaa blogin jälleen mukaan matkallemme. Kirjoittaminen kun on yksi tärkeä tekijä oman hyvinvointini ylläpitämisessä - on ollut seitsenvuotiaasta asti. Se pitää myös aivot kivassa vireessä ja tekee kaikinpuolin erittäin hyvää mielenterveydelle. 

Allaolevan kuvan myötä tästä hetkestä alkaa aurinkoisempi ajanjakso. Sen päätän justiinsakin nyt! 

(Rakastan tätä kuvaa!)

Tässä muutama viikko taaksepäin "PikkuW" eli keskimmäisemme löysi kunnolla blogini, ja innostui lukemaan vanhoja postauksia oikein urakalla. 

"Äiti tää sun blogihan on ihan aarreaitta!",

 tokaisi hän sitten.

 Mamman silmät siinä vähän kostuivat. Vielä tänne aarreaittaan mahtuisi lisääkin matskua, siispä antakaamme mennä! Tulevan vuoden aikana tulemme muistelemaan, pohtimaan, märisemään, iloitsemaan, rakastamaan, unelmoimaan, toteuttamaan unelmia  ja ennenkaikkea kertomaan elämänmakuisesta arjestamme, joka sisältää ihan himpun verran extraa. 


Suloista sellaista.

Arki

Paluu etelään - ja blogiin

20.11

Ihanaa olla täällä piiiitkän tauon jälkeen! Sormet ovat syyhynneet jo pidemmän aikaa kirjoittelemisen pariin, ja nyt vihdoin päätin kaivaa tietokoneen viimeisten muuttolaatikoiden uumenista herätelläkseni henkiin rakkaan blogiharrastukseni.

Näin pitkän hiljaiselon jälkeen on aloittaminen taas hieman hankalaa, mutta heittäydyn nyt täysin tämänhetkisen "flown" vietäväksi, joten luvassa voi olla hyvinkin sekavaa, aiheesta toiseen pomppivaa sisältöä. Pahoittelen jo etukäteen sitä.

Startataan nyt ihan perinteisillä kuulumisilla.

 Palasimme etelään kesäkuussa, ja yhä edelleen kotonamme vallitsee hallittu kaaos. Pahvilaatikkoja lojuu siellä täällä ja ylimääräistä tavaraa on paljon - omien lisäksi kun täällä on vielä äidinkin vaatetta, kirjoja ym. Noh, pikkuhiljaa setvimme ja yritämme hankkiutua ylimääräisistä eroon. Tässä voinkin samalla vinkata, että esimerkiksi Tunturin oikein kelpo kuntopyörä olisi tyrkyllä uuteen kotiin muutamalla kympillä! :)

No miltä se kotiinpaluu on nyt sitten tuntunut? Sitä meiltä onkin moneen otteeseen tiedusteltu kuluneiden kuukausien aikana. 

Se on tuntunut hyvin ristiriitaiselta. 

Oli ihana palata rakkaaseen kotiin, jota olimme kovasti ikävöineet - vaikkakin viihdyimme vallan mainiosti suloisessa pohjoisen kodissamme! Oli ihanaa rutistaa vihdoin ja viimein rakkaita ihmisiä! On ollut ihanaa päästä nauttimaan kulttuurista ja elämyksistä, joita etelän elämä tarjoaa. Tyttöjen kesän kohokohta oli varmasti Kuumaan keikka Allas Sea poolilla. Kävimme kolmistaan fiilistelemässä ja oli aivan mahtava ilta. Kyyneleet valuivat kuopuksen poskille, kun Johannes vilkutti ja hymyili hänelle-timanttisia muistoja! 

 Lapset luonnollisesti kaipasivat pohjoisessa Keravan kavereita ja melkeinpä heti pihaan kurvatessamme, katosi kaksi kolmesta omille menoilleen. Nyt sitten puolestaan ikävöivät pohjoiseen jääneitä kavereita. Kaikki ikävöimme, sillä myös me aikuiset solmimme Saamenmaalla lukuisia tärkeitä ystävyyssuhteita. 

Teimme siis elämän siinä mielessä nyt himpun verran tukalammaksi, että kokoajan joutuu jotakuta ikävöimään, eikä Suomen pohjoisimpaan kolkkaan ihan niin vaan lähdetäkkään tuota ikävää helpottamaan. Onneksi jo nyt olemme saaneet Utsjoelta tärkeitä ihmisiä kylään tänne etelän kotiin ja varmasti jatkossakin tulemme saamaan. Kesällä haaveissa road trip pohjoisille kotikonnuille. Sen tulemme kyllä toteuttamaan!


Yksi onnellinen asia etelään paluussa on ollut kuopuksen uuden harrastuksen starttaaminen. Utsjoella ei ollut mahdollista aloittaa ratsastusta, joten lupasimme että kunhan kotikonnuille saavumme takaisin, saa heppahommat alkaa. Ja niinhän siinä sitten kävi. 


Jatkakaamme onnellisten asioiden parissa. Meidän ipanoille syntyi uusi ihana serkkutyttönen lokakuussa, ja saimme H:n kanssa kunnian ryhtyä tuon pienen prinsessan kummeiksi. Kastejuhlaa vietimme loppiaisena. Olemme kaikki hyvin kiitollisia ja onnellisia tuosta suloisistakin suloisimmasta tyypistä. 


Kesäreissujakin ehdimme vielä täällä päässä Suomea kerryttää. Piipahdimme Pukarolla moikkaamassa H:n enoa ja aina niin kauniissa maalaismaisemassa olisimme viihtyneet pidempäänkin. Ensi kesänä sitten taas. 


Voi miten mahtavaa oli päästä muutaman vuoden tauon jälkeen taas Mäntyharjun rakkaalle mökille! Vietimme aurinkoisen viikon vedessä polskien, saunoen ja bilistä pelaten. Tulevan kesän viikkokin varattiin samantien, että varmasti päästään nautiskelemaan Lahnaveden laineista seuraavillakin kesälomilla. Kyllä niin on rakas paikka tuo että ei ole tosikaan! Kyykäärmekin kohdattiin jälleen kerran rantasaunalla, mutta yhteiselomme sujui  mallikkaasti - allekirjoittaneen nilkkaan ei tänä vuonna isketty kyykkärin hampaita. Jes!





Tulee onnellinen olo, kun katselee ylläolevia kuvia. Mun ihanat kesätyypit. 

Rakastan.


Suurin suru tapahtui syksyllä, kun suloinen Ryti rakas nukkui pois äkillisesti. Ehdimme onneksi kesällä vielä rapsutella ja halitella. Viimeisestä kohtaamisesta jäi kaunis ja lämpöinen muisto. Kävimme sirkusmarkkinoilla syömässä yhdessä ja vietimme mukavan kesäpäivän. Ihmiset ihastelivat jättimäistä nallekarhua. Eikä syyttä, hänhän oli vallan mainio haukku kaikinpuolin!

Ryti, niin huikea ja lempeä otus. Elät meidän kaikkien muistoissa ja sydämissä nyt ja aina. Olit lasten paras kaveri. Saikkutuvan suloisin hoitaja. Halikavereista parhain. Ikävä on sinua. Ja nyt minua alkaa itkettämään..

Nuku rauhassa ihana.



Valehtelisin jos väittäisin, etteikö minun sydämessäni olisi nyt isoa aukkoa. Kaipaan joskus niin lujasti pohjoiseen, että minua ihan sattuu. Olen kiitollinen siitä, että saimme viettää  extravuoden alunperin suunnitellun yhden vuoden lisäksi, mutta heikkoina hetkinä koen ihan surua siitä, että tuo kokemus on ohi ja olemme palanneet (valehtelematta) samaan vanhaan oravanpyörään, kuin mistä seikkailumme alussa lähdimme. 

Eikä siinäkään mitään pahaa ole. Turvallinen perusarki täällä etelässä on  ehdottomasti syy olla super kiitollinen. Meillä kummallakin on H:n kanssa hyvä työpaikka, lapsilla kavereita ja kaikilla super kivat opettajat. Kaikki on oikeasti todella hyvin.

Ehkä jos jostain luopuisin, olisi se tämä jatkuva sairastelu joka alkoi heti kun minulla työt varhaiskasvatuksessa sekä lapsilla koulut alkoivat. Tälläkin hetkellä Piippis keuhkokuumeessa ja H makaa tuossa minun vieressä melkein 39 asteen lämpötiloissa. Neitokaisella todettiin viikko sitten keuhkokuume, josta toipuminen ei lähtenyt käyntiin ihan toivotulla tavalla. Määrätty Amorion kuuri ei tehonnut tulehdukseen, joka oli mitä todennäköisimmin Mykoplasman aiheuttama. Pyörähdimme perjantaina uudessa lastensairaalassa hakemassa toisen kuurin, ja toipuminen alkoi melkein välittömästi. Nyt siis tilanne jo melko hyvä. Ehkä keskiviikkona saadaan tyttönen takaisin koulunpenkille - parasta kaveria onkin jo kova ikävä. 


Ja niin, yksi tärkeä juttu meinasi jäädä kertomatta! Toukokuussa meillä oli jännittävä päivä Nuorgamissa, kun saimme kunnian vastaanottaa presidentti Stubb vierailulle kouluun. Että tämäkin saatiin vielä kokea ennen kotiinpaluuta! 

Kuvassa presidenttimme kuiskuttelee Piippiksen korvaan salaisuuksia, joita neiti ei ole vieläkään suostunut meille paljastamaan. Herra tasavallan presidentti antoi Pirpanalle lempinimen "kissatyttö".  Päivä jäi varmasti kaikkien meidän mieleen upeana, ja sitä muistellaan toivottavasti vielä kiikkustuolissakin. 

Mutta nyt, kiitos Nuorgam ja sen väki. Olette rakkaita ja jäitte pysyvästi sydämiimme - voin melkeinpä todeta, että meillä on loppuelämämme ajan kaksi kotia.

Etelässä ja pohjoisessa.



Suosituimmat

Facebook