Muutama päivä sitten tupsahti postilaatikkoomme iso kirjekuori, jonka oikeaan reunaan oli rustattu esikoisemme nimi. Niin se on kuulkaas tämäkin hetki koittanut, että on tullut aika ilmoittaa tuo kaikista pieninkin rakas minityypperöinen eskariin. On tätä odotettukin! Tai hän itse on. Minä nyt en mitenkään erityisesti. 

Toki siinä on paljon kaunista että lapset kasvavat, kehittyvät ja oppivat, mutta aika-ajoin kuitenkin sitä äitinä pysähtyy tuumimaan että ei se hullumpaa olisi, jos tämä pikkulapsiarki jatkuisikin muutaman vuoden pidempään kuin mitä se nyt näyttää jatkuvan. 

Vuosikymmen vaihtui, mutta elämä tuntuu rullaavan edelleen samalla vauhdilla ja tyylillä eteenpäin, kuin mitä se on kuluneellakin vuosikymmenellä tehnyt. Isän sekä papan poismeno kulkee arjessa alati mukana, ja sydänalaa puristaa hetkittäin tosi lujasti. Tänä aamuna kun tein lapsille yövuoron jälkeen töissä aamupalaa, muistui mieleeni isän upeat hemmotteluaamiaiset, jotka hän väsäsi suurella rakkaudella esimerkiksi naistenpäivän tai äitienpäivän kunniaksi. Siinä hetkessä kohtasin taasen sen uskomattoman lohduttoman sekä epätodellisen tunteen - isä on nyt siellä jossain. Jossain siellä, minne meillä muilla ei ole vielä pääsylippua. Voi kun joskus saisi kuulla isän "huulenheittoa", soittoa ja sitä naurua, kun se pyyhkii kyyneliä samalla vatsansapohjasta asti hekottaen. Se oli tarttuvaa sorttia se.

Pappa on lasten ajatuksissa päivittäin. Papalle esitetään toivomuksia ja lapsen usko papan läsnäoloon on vahva. "Paaappaa,voisiksä tehdä meille vähän lunta!", huudahti poika eilen ulos synkkyyteen tuijotellessaan. Tänään onneksi sitten jo paistoikin aurinko ihanan keväisesti, ja sehän tietenkin oli vain sekä ainoastaan papan ansiota!

Vaan elämän on kaikesta surusta sekä murheesta huolimatta jatkuttava, ja pikkuhiljaa se niin tekeekin. Koulut ovat jälleen alkaneet loman jälkeen ja minäkin teen joka viikko täysiä tuntimääriä. Olen siitä ollut tosi kiitollinen, vaikkakin silloin kun itse on poikkeuksellisen romuna, työ lastensuojelussa on jäätävän rankkaa.

Olen yrittänyt opetella hetkeen pysähtymisen taitoa. Halaan paljon ja vähän varastoonkin. Välttelen kännykän turhanpäiväistä käyttöä silloin, kun koko perhe on paikalla. Yritän löytää kauneuden pienistä arkisista hetkistä, kuten vaikkapa näissä kahdessa viimeisimmässä kuvassa, jossa odottelemme aamulla aikaisin Piippiksen koulutaksia saapuvaksi. Olen kiitollinen terveistä päivistä. Kun sairaus valloittaa kotimme, hoivaan samanlaisella rakkaudella kuin mitä minua on aikanaan hoivattu. 

En vielä ihan kunnolla osaa, mutta opettelen.

 Hemmottelen itseäni hyvällä sekä terveellisellä ruoalla. En laske kaloreita vaan kuuntelen kehoani sekä tuntemuksiani. Syön herkkuja, jos tiedän sen helpottavan olotilaani tavalla tai toisella. Jätän tosi usein syömättäkin. Koen ensimmäistä kertaa löytäneeni sen todellisen kultaisen keskitien. Olen ainakin toistaiseksi päässyt turhasta hiilarikoukusta ja esimerkiksi tänään kun lupasin lapsille hakea Happy mealit, jätin piiiitkästä aikaa tilaamatta itselleni - koska yksinkertaisesti ei vaan tehnyt mieli. Olen ollut vähän hämilläni tästä itsekin!

Viime yönä töissä päätin, että palautan kirjoittamisen takaisin elämääni. Olen jo pitkään harmitellut sitä, että tämä monen vuoden urakka hiipui pikkuhiljaa netin syövereihin ja pyyhin koko asian tietoisesti mielestäni - vaikka se kuitekin vähän väliä kaihersi ja suretti. Tänään jätin lapset hetkeksi mummin hoiviin ja kurvasin paikalliseen Prismaan, ostin pienen ja kompaktin läppärin iltojeni kaveriksi ja hiiren vielä siihen kylkeen kuvien muokkaamista helpottamaan (toivottavasti myös pääsette nautiskelemaan jatkossa astetta verran taidokkaammista otoksista). Olen niin onnellinen! Ykskaks yksi murhe on taas taltutettu ja rakas harrastus muutaman klikkauksen päässä. 

Kuluneiden kuukausien aikana aiheita kirjoittamiselle on kerääntynyt paljon. Kipeitä, rakkaita, arkoja, onnellisia, vaivaannuttavia sekä hullunkurisiakin. Oikeasti vähän jännittääkin - osaankohan enää?! 

Erityislapsielämä on edelleen tasaisen tavallista, mutta paljon siitäkin aiheesta riittää silti kirjoitettavaa. Törmäämme viikoittain tilanteisiin, joihin "tavis-lasten" kanssa emme törmää. Palaan niihin pian.

Frozen 2 soundtrack pauhaa tälläkin hetkellä taustalla eli moni asia on pysynyt ennallaan. Se on ihanaa! Toisaalta mukaan ovat "sniikanneet" mm. Fifat, Pessit, Brawl stars, Monopoly, Elina & Sofia, Ilari pro yms. Toiset pysyvät ja toiset jäävät. Tervetuloa mukaan jälleen ystävät rakkaat! Aloitellaan yhden - kahden postauksen viikkotahdilla. Kohta se nähdään, että vieläkö osaan vaiko en.. :)

Elämä on tässä ja nyt. Tärkeistä asioista tulee pitää kiinni ja tiukasti. Kiva olla täällä.