Ehkä ette ihan vielä osanneet odottaa, mutta täällä ollaan taas- ja se tuntuu todella hyvältä! Niin kuin arvata saattaa, hurahti (melkein) kuukausi ihan sopivan nopeasti ja luonnoksia sain kirjoiteltua talteen pyöreät nolla (0) kappaletta. Tämä todistaa vain sen, että minä todella olen spontaani kirjoittelija joka elää hetkessä ja joka ei juurikaan osaa suunnitella elämäänsä eteenpäin - ei blogissa eikä arjessa noin muutenkaan.



Olen blogitauon aikana jonkinverran pohdiskellutkin tätä asiaa ja tullut siihen lopputulemaan, että tämä mun juttuni on hyvä juurikin näin. Kuuden vuoden taipaleelle mahtuu lukuisia lukijapalautteita ja kaikista yleisin kommentti vuosien varrella minulle lienee ollut se, että blogini on "aito" ja/tai "elämänmakuinen". Tämä tietynlainen suunnittelemattomuus varmasti mahdollistaa juuri nämä kaksi hyvinkin olennaista ja tärkeää ominaisuutta 47 palasta-blogille. Miksi sitä itselleni niin ominaista lähtisi muuttamaan?

 En siis lopulta potenut huonoa omaatuntoa siitä, että pidin pienen tauon kirjoittamisesta enkä paahtanut sen aikana postauksia valmiiksi puolen vuoden edestä, jotta jatkossa olisi helpompaa tehdä tätä hommaa. Sehän olisi ollut ihan juksutusta sellainen - sekä minulle että teille lukijoille. Viikon breikin jälkeen kaipasin jo kirjoittelemista niin paljon, että yllätin itseni rustaamasta ajatuksiani paperille. Ne ajatukset ovat sellaisia, joita en vielä tässä vaiheessa blogiin kirjoittelisi, mutta niidenkin ajatusten oli ihan hyvä päästä ulos pään syövereistä.

 Päiväkirjan kaipuu iski siis viikolla 1.

No entäpäs viikko 2, 3 ja ..puoli?

 Sopeuduin tilanteeseen ja opin ehkä jopa aika-ajoin nautiskelemaankin pienestä "lomasta".  Kamera on ollut ahkerassa käytössä kaikesta huolimatta ja mm. ihania pulkkamäkimuistoja mulla onkin nyt sitten muistikortti pullollaan. Instagramia käytin paljon ja kirjoitin vähän yksityiskohtaisempia ajatuksia sinne nyt kun mulla oli sellaiseen vähän enemmän aikaa - ja halua.



Sellaisen huomion haluan teillekin kertoa, että tällä hetkellä koen instagramin ja facebookin osittain jopa miellyttävämpänä muotona ilmaista tuntemuksista ja ajatuksista, koska siellä vastavuoroisuus seuraajien sekä kirjoittajan kesken on näkyvämpää. Valitettava totuus kun nykyään on se, että blogeihin kommentteja tulee vähemmän - somessa on helpompaa ja nopeampaa reagoida sanoin. En siltikään voisi todellakaan kuvitella jättäväni tätä blogiin rustaamista kokonaan, sillä tänne saa muodostettua sen omannäköisen "koko paketin" aiheesta kun aiheesta. Vähän niinkuin pienen sanallisen ja kuvallisen taideteoksen omasta elämästä.

Ehkä jopa gallerian?



Lapsiin tämä mun taukoni ei ole juurikaan vaikuttanut, sillä en ole enää aikoihin kyennyt ipanoiden aikana postauksia kirjoittelemaan - tietokone kun haukkaa muuten liian ison huomionsa ja hyvin nopeasti kaikilla onkin pinna kireällä. Näin sen kuuluukin olla. Itse kun koen että bloggaamisen ei tulisi verottaa liiaksi lasten ja vanhempien yhteisestä ajasta.

Toisaalta tämä seuraava huomioni saattaa olla kyllä sellainen, joka on lapsiinkin tavalla tai toisella vaikuttanut väkisinkin. Ennakko-odotuksistani huolimatta olen voinut ehkä jopa hilppasen verran kehnommin tämän kuukauden aikana, kuin mitä ennakkoon osasin odottaakaan. Blogi ei ollut syypää minun väsymiseeni, vaan se syy on edelleen olemassa ilman niitä olemattomia "blogipaineita" joihin luulin arkeni kaatuvan. Tuo todellinen syy on vielä osittain hämärän peitossa, mutta työstän tilannetta päivittäin. Näihin ajatuksiin ehkä palaan - ehkä en.

 Fiilispohjalta.



Tähän väliin on ehkä sopivaa kertoa koko perheen kuulumiset. Olemme harjoitelleet kuluneen neljän viikon aikana ravintolakäyttäytymistä lasten kanssa jopa kahteen otteeseen - se jos mikä on sangen poikkeuksellista tässä elämäntilanteessamme. Jotenkin näin nyt vaan pääsi tällä kertaa käymään ja todella hienosti tuo meidän pikkuväki handlaa nämä ravintolareissut jo! Olen heistä tavattoman ylpeä, koska meidän vanhempien ei juurikaan tarvitse omiamme kouluttaa. Osaavat olla ihmisiksi ihan luonnostaan. Tästäkin saisi jo yhden postauksen aikaiseksi jos haluaisi.



H:n kanssa pulahdimme takapihan hankeen yön hiljaisina tunteina suoraan löylyn lämmöistä ja perheen pikkujätkästä on myös kehkeytynyt kuukaudessa tosi innokas saunoja -hän kun ei tosiaan vielä ennen vuodenvaihdetta suostunut saunanlauteille edes minuutiksi istumaan.

Piippiksen kanssa pyörähdimme Rinnekodissa jokavuotisessa "kuntotarkastuksessa" ja kehitys soljuu mukavaan tahtiinsa eteenpäin ihan niin kuin tähän astikin on tapahtunut. Mimmi on meidän vanhempien silmissä pelkkää priimaa ja sehän äitille ja isille riittää vallan mainiosti. Pottahommat ovat edenneet pienessä hetkessä merkittäviä askeleita ja näistä ehkä luvassa ihan omaa postausta lähiaikoina. Pottapostauksia jee!

Sairasteltu on edelleen mutta facebook on minua tässä viime aikoina tiheästi muistutellut siitä, että tilanne oli täysin sama vuosi taaksepäinkin. Tämä nyt on vaan tällaista räkäistä aikaa ja kovasti tässä nyt odotellaankin jo kevään ensi tuulahduksia. Ei tauteja pliis, perheessämme on useita infektioherkkiä rakkaita.


Pikku H vaihtaa vaatteita päivittäin lukuisia kertoja ja viime aikojen ootd:t löytyykin mun instagramista. Hänestä on kehkeytynyt meidän perheen todellinen taivaanrannanmaalari ja  suloisin Tanhupallo numero 1.

Märät talvikelit masentavat koko porukkaa ajoittain, mutta onneksi ollaan saatu nautiskella myös muutamista täydellisistä pulkkamäkipäivistä vieressä sijaitsevan pellon reunalla. Piippis pääsi eskarissa jopa luistelua jo vähän kokeilemaan. Muille luvattiin, että kunhan löydetään kaikille sopivat luistimet niin sitten mennään yhdessä!

Enkeli.

Palasin takaisin aikaisemmin, kuin mitä alunperin uhkasin. Tämä kulunut (melkein) kuukausi oli merkittävä matka. En tiedä tarvitsenko blogiani, mutta tarvitsen kirjoittamista. Tämä on se minun väyläni pysyä tilanteen tasalla - omasta elämästäni.

Tämä totta vie avasi mun silmäni.

Täällä ollaan siis taas. Paljon kivoja juttuja luvassa. Toivottavasti olette pysyneet siellä.

Kommentoikaa ja eläkää matkassa mukana. Facebookissa ajatuksenne jäävät historian kirjojen havinaan enkä niitä sieltä todennäköisesti enää tulevassa löydä, mutta niin kauan kuin blogi on tässä niin myös teidän ajatuksenne ovat minulle täällä bloggerissa. Sama pätee myös muiden bloggaajien kohdalla. Tukekaamme meille tärkeitä kirjoittajia.

Tästä alkaa uusi kevät. Siitä tulee hyvä.