Noniin nyt on taas vuotuiset Rinnekotipiipahdukset takanapäin ja mieli on..no mitä nyt odottaa saattoikaan eli vähän kurjat fiilikset on lähinnä tuon fysioterapeutin "tuomion" jäljiltä. Olin varautunut ja luulin kestäväni mitä vain mutta kyllä totuus on se, että oman lapsen arvostelun vastaanottaminen ei ole mun juttuni ollenkaan. Periaatteessa kaikki meni ihan ok mutta siinävaiheessa kun Pirpanan motorista kehitystä alettiin vertailemaan normilasten käyriin, mun sietokykyni ylittyi. Kun ei mekään tuota vertailua tehdä niin miksi sitten ammatti-henkilöt niin tekevät. Tai vaikka nyt sitten tekevätkin niin ei mulle tarvitse kertoa minkä ikäisen normilapsen tasolla mun tyttäreni kehitys nyt kulkee. Kun me ei olla siitä kiinnostuneita vaan tyttö saa olla meidän puolesta ihan vapaasti oman käyränsä kulkija. Tiedämme että fysioterapia on tytölle hyväksi ja tämän vuoksi tietysti sitä kannatamme. Pirpana täytyy nyt vaan saada innostumaan tuosta liikkeelle lähtemisestä sillä valmiudet hänellä on ja sen nimenomaan tuo fyssarikin myönsi huomanneensa. Loppuu tuo turhautunut huutelukin varmaan siihen kun liikkeelle lähdön myötä aukeaa ihan uusi maailma pienen ihmisen elämässä.

No, tapahtui hyviäkin asioita. Puheterapeutin "tuomio" oli huomattavasti lempeämpi. Voiko nyt sitten tässätapauksessa tuomiosta puhuakkaan sillä hän ylisti Pirpanan sosiaalisia taitoja paljon ja kehui reippaaksi tytöksi. Tällä saralla siis asiat ihan hienosti mallillaan.

Lääkärin tutkimuksista tyttö ei taasen tykännyt ollenkaan ja näytti sitten sitä äidiltä perittyä luonteenpiirrettä meille kaikille paikallaolijoille oikein isolla kädellä! No onhan se kai ihan hyväkin että luonnetta löytyy. Autossakin vielä muisteli tapahtunutta ja välillä piti vähän märehtiä sitten mokomalle pahalle muistolle. No nyt kuitenkin ollaan jo unohdettu ja toivottavasti enää ei tarvitse muistella. Suun tutkiminen oli kaikista kurjinta eli mikäs tässä odotellessa sitä ensimmäistä hammastarkastusta sittenniin. Tytölle on puhjennut ihan kivasti viimeisen kuukauden aikana hampaita. Alhaalla jo 4 ja ylhäällä 1.

Mä ajattelin kirjoitella nyt kun lapset nukkuvat päiväunosiaan, sillä illalla tässä sohvalla istuu todennäköisesti entistäkin väsyneempi äiti. Tänään on tällainen päivä nyt sitten vaihteeksi. Olenpas tehnyt nimittäin ihan tosi noloja juttuja. Kirjoitin facebookissa statuspäivityksen syntymäpäiviä juhlivan tutun seinälle (?!) ja sitten ihmettelin että mihinköhän se mahtoi oikein hävitä. Tunteja myöhemmin löysin tuon päivityksen vasta.. ihan totaalisen väärästä paikasta. Olen hävittänyt kännykän, lompakon ja pikkuveljen tuttipullon. Opastin aivan väärin H:ta kun ajelimme tuonne Rinnekotiin ja tästä syystä meinasi tulla kiire. Onkohan tämä nyt jotain univajetta sitten vaiko kenties hormoneista johtuvaa pään pehmenemistä, en tiedä mutta toivon että se on ohimenevää. Kaiken tämän tapahtuneen innoittamana päätin että nyt jää facebookkailut vähemmälle ja aion keskittyä itseni kuntoon saamiseen eli jokapäiväiset iltalenkit ilman lapsia tai koiraa alkavat tänään. Sektion jälkeen on muuten huomattavasti hankalampaa päästä eroon odotuksen aikana kertyneistä kiloista, sen olen huomannut tässä. Tuskin se silti mahdotonta on.. ;)